Sovittelujournalismi

toimintatutkimus konfliktiherkkien aiheiden julkisesta keskusteluttamisesta

Suomalaisen julkisen keskustelun kärjistyminen on huolettanut monia viimeksi kuluneen vuoden aikana. Etenkin verkossa lähes aiheen kuin aiheen ympärille tuntuu helposti rakentuvan kiivaat kiistakumppanit, joiden väittely vie tilan rakentavalta julkiselta keskustelulta.

Tutkimuskeskus COMETin (Tampereen yliopisto) toteuttamassa Sovittelujournalismi-hankkeessa etsitään menetelmiä, joita hyödyntäen journalismi voi toimia välittäjänä tai sovittelijana eri leirejä kuohuttavissa aiheissa. Vuosien 2016-2017 aikana hanke toteuttaa työpajoja eri puolilla Suomea, joissa tutkijat ja toimittajat yhdessä jakavat tietoa ja kokemuksia sekä tekevät konkreettisia journalistisia kokeiluja paremman julkisen keskustelun tuottamiseksi.

Näiltä sivuilta voit seurata hankkeen etenemistä ja lukea lisää hankkeen taustoista sekä syntyvistä kokeiluista ja julkaisuista.

Hanketta rahoittaa Koneen säätiö.

comet_tekstilogo

TY_logo_RGB

Mainokset

Sovittelujournalisteille oma yhdistys!

Toimittaja Noora Kettunen oli miettinyt erilaisia näkökulmia keskusteluttavan verkkosivuston perustamista jo pitkään. Kun Noora osallistui meidän sovittelujournalismityöpajaamme Helsingissä keväällä 2016, haave sai nimen. Nyt Noora kumppaneineen on perustanut sovittelujournalisteille oman yhdistyksen, Sopivan. Heidät löytää verkosta osoitteesta www.sopiva.org.

Noora-300x294

Noora Kettunen. kuva: Sopiva.org

– Kun kuulin ensimmäisessä työpajassa siitä, mitä sovittelujournalismi voisi olla, niin tajusin heti, että tämähän on sitä, mitä olen halunnut tehdä, Noora muistelee.

Monipuolisen toimittajataustansa ansiosta Nooralla oli näkemys siitä, millaista keskustelualustaa suomalainen mediakenttä kaipaisi sekä kontakteja samalla tavalla ajatteleviin kollegoihin ja muihin toimijoihin.

– Syksyllä 2016 aloin koota muita kiinnostuneita mukaan verkostoon. Vuoden ajan olemme nyt kehittäneet ideaa, käyneet kansainvälisissä seminaareissa hankkimassa lisää tietoa ja miettineet erilaisia vaihtoehtoja toiminnan organisoimiseksi. Nyt olemme sitten perustaneet sovittelujournalistien yhdistyksen.

Yhdistys toimii kaikille avoimena verkostona ja tarjoaa jäsenilleen monenlaista tukea, muun muassa järjestää rakentavan keskustelun työpajoja. Yhdistys avaa myöhemmin syksyllä myös oman sovittelevan verkkomedian, jolla pyritään tarjoamaan uusia näkökulmia ja avaamaan keskusteluyhteyksiä.

– Lisäksi kerromme blogissamme myös periaatteistamme, miksi me teemme tätä ja mitä sovittelujournalismi meille tarkoittaa. Sinne ja Facebook-ryhmäämme voi tulla keskustelemaan aiheesta, Noora rohkaisee.

Aito kuunteleminen on sovittelujournalistien tärkein tehtävä

– Käytän mielelläni tätä sovittelujournalismi-termiä, en puhu ratkaisukeskeisestä tai rakentavasta journalismista. Kuten varsinaisessa sovittelutoiminnassa, myös sovittelujournalismissa on tarkoituksena avata keskusteluyhteys. Jos perinteiset tavat tehdä journalismia eivät johda ymmärryksen lisääntymiseen, toimittaja voi omaksua uuden roolin ja noudattaa sovittelun periaatteita, Noora sanoo.

Tärkeää on, että ihmisiä ei leimata tai pakoteta muottiin, vaan heitä kuunnellaan ja ”tarkkuutetaan”, Naapuruussovittelun piirissä käytettyä termiä lainaten.

– Liian usein me toimittajat vain päästämme vuorotellen ääneen eri näkökulmia. Pitää kysyä tarkemmin, että miksi ajattelet näin, mistä tuo ajatus tulee, yhä tarkemmin ja tarkemmin. Näin tulee paljon monimuotoisempi kuva siitä, miten jonkun ihmisen ajatusmaailma on rakentunut.

Nooran mielestä siis sovittelujournalismin pitää olla kriittistä ja perusteellista: erilaisia näkökulmia ei vain esitellä, vaan niiden taustat tuodaan julki.

– Varsinkin muut toimittajat saattavat kysellä, että miten tällaista voi käytännössä tehdä, pakotetaanko tässä ihmiset olemaan samaa mieltä tai silotellaan asioita. Mutta siitä ei ole kysymys. Me teemme tätä yleisöjä varten ja journalistin ohjeita noudattaen, Noora kertoo.

Sopiva-Bubble-logo

Sovittelu on yhteiskunnallista Tetristä

Työpajaamme osallistunut journalistiopiskelija Nikke Kinnunen pohtii sovittelun perimmäistä luonnetta. Samanmielisyyttä ei tavoitella, mutta sovitteleva ote voi avata ymmärtämään, miksi toinen ajattelee eri tavalla. Hyvänä esimerkkinä rinnakkaisten maailmojen avaamisesta Nikke pitää Vihreän Langan ja Maaseudun Tulevaisuuden yllättävää yhteisprojektia ruoan tuotannosta.

___

Työpajan aikana sovittelun käsite on mietityttänyt minua toistuvasti. Sovittelu ei viittaa mielestäni välttämättä prosessiin, jonka lopputuloksena olisi sovinto. Kyseessä on ennemmin yritys löytää keskenään eri muotoisille palikoille mahdollisimman jouheva järjestys. Nykyaikaisissa moniarvoisissa ja monimutkaisissa yhteiskunnissa olisi suoranainen ihme, jos kaikki yhteiskunnan osat saataisiin sopimaan keskenään saumattomasti yhteen.

Sovittelussa onkin nähdäkseni ennen kaikkea kysymys yhteisymmärryksen synnyttämisestä. Työpajan aikana tästä on saatu useita hyviä esimerkkejä. Maaseudun Tulevaisuuden ja Vihreän Langan yhteisprojekti helsinkiläisen vegaanin ajasta siilinjärveläisellä maitotilalla ei tähdännyt kummankaan juttuun osallistuneen ihmisen, saati lukijoiden, maailmankuvan vaihtumiseen. Sen sijaan jutut (Vihreän Langan ”Vegaani maitotilalla” ja Maaseudun Tulevaisuuden ”Kiinnostus turvalliseen ruokaan yhdistää vegaania ja viljelijää”) onnistuivat toivottavasti valottamaan lukijoille, miksi joku ajattelee eri tavoin kuin itse.

Jotkut voivat liittää sanaan sovittelu myös ajatukseen kritiikittömyydestä. Tämä ajatus voi kuitenkin olla hätiköity. Sovittelevaa juttuprojektia tehdessä kaikkien asianomaisten kaikkien näkemysten allekirjoittaminen sellaisenaan ei auta yhteisymmärryksen synnyttämisessä, päinvastoin. Esitettyihin väitteisiin saa ja pitää suhtautua kriittisesti. Muutoin sovittelu muuttuu hymistelyksi.

Kriittinen suhtautuminen ja torjuva suhtautuminen ovat kuitenkin eri asia. Työpajan tapaamiskerroilla kuunteleminen nousi toistuvasti tärkeimpien sovittelijan työkalujen joukkoon. Jyväskylän Ylen toteuttamassa tunnin mittaisessa sovittelevassa keskusteluohjelmassa lääketieteen ja vaihtoehtohoitojen puolesta puhujat löysivät yhteisen maaperän potilaan auttamisesta. Lääkärit suhtautuvat usein kriittisesti vaihtoehtohoitojen toimivuuteen. Silti niillä nähtiin arvoa, mikäli ne auttoivat potilasta.

Sovittelevassa otteessa eriävien kantojen huomioiminen ja kuunteleminen palvelevat keskustelua ja ylläpitävät sen mahdollisuutta. Näin keskustelu näet toimii paremmin myös tunnetasolla. Mikäli eri mieltä olevan keskustelijan tunteisiin suhtautuu vähätellen ja torjuvasti, menettää luultavasti mahdollisuuden tulla itse ymmärretyksi oikein. Sovittelevassa journalismissa tulisi nähdäkseni rakentaa mahdollisuuksia toisen ymmärtämiselle, mutta samanmielisyyden tavoitetta ei prosessille tule asettaa.

Nikke Kinnunen

Toimittaja, älä ääripäistä!

Tampereen työpajaamme osallistunut Nadja Mikkonen, toimittaja ja rauhan- ja konfliktintutkimuksen opiskelija, kirjoittaa median vastuusta ”ääripäistämisessä”. Olisiko joitakin toimituksellisia rutiineja ja ihanteita syytä tarkastella uudelleen?

Siitä hetkestä lähtien, kun ensimmäinen turvapaikanhakija vuonna 2015 astui jalallaan Suomen rajojen yli, on keskustelu monikulttuurisuudesta ja maahanmuutosta ollut lähes tauotonta. Ohimenevistä hiljaisista hetkistä huolimatta on keskustelu ollut niin runsasta, että Ylekin lisäsi jossain vaiheessa oman aihetunnisteen “Turvapaikanhakijat” sivuilleen.

Hyvin pian keskustelun termit sekoittuivat keskenään. Alettiin puhumaan maahanmuutosta yleensä, ei vain turvapaikanhakijoista. Viimeistään Olli Immosen kenties tunnetuin teos, Facebook-päivitys monikulttuurisuuden painajaismaisuudesta keskellä kesää 2015, pisti pakan sekaisin. Nyt puhuttiin yhtä aikaa monikulttuurisuudesta ideologiana ja ihanteena, maahanmuuttajista rikkautena ja taakkana. Sekä turvanpaikanhakijoihin kohdistuneet polttopulloiskut että ahdistelusyytökset seilasivat jossain tämän käsitteellisen sekasotkun mukana.

En tiedä tarkalleen, missä vaiheessa keskustelu maahanmuuttoasioista brändättiin ääripääkeskusteluksi, mutta paraskaan mainostoimisto ei olisi pystynyt samaan. Keskustelu saavutti sellaisen saturaatiopisteen, että sitä puitiin Ylen A2-Turvattomuusillassa asti, ja presidentti toivotti Tolkun ihmiset estradille.

Missään vaiheessa en havainnut, että media olisi kääntänyt peilin itseensä ja kysynyt kuvastimelta, ken on heistä kaikkein ääripäistävin. Se olisi voinut olla aika hyvä siirto. Tutkimukset osoittavat, että medialla on rooli polarisaatiossa eli ääripäistymisen edistämisessä – tietenkin. Yllättyneet voivat nostaa tässä vaiheessa käden ylös. Kuten poliittisten tieteiden ja viestinnän professori Diana C. Mutz muotoilee: jos media tarjoilee ja raportoi yhä enemmän ääripäihin nojaavia mielipiteitä, ei ole ihme, että myös suuri yleisö antaa tukensa enenevässä määrin polarisoiville näkemyksille.

Tähän rakoon iskee sovittelujournalismi. Toisin kuin nimestä voisi päätellä, se ei ole hattaramaista lässytystä, jossa joukkomurhaaja ja omaiset otetaan samaan tilaan ja kumpikin osapuoli kertoo, miltä nyt tuntuu, voisimmeko jotenkin ymmärtää toisiamme. Sovittelujournalismin perimmäinen tarkoitus on toki saada aikaan vuoropuhelua, mutta se ei tapahdu vain valikoimalla sopivat haastateltavat. Sovittelujournalismi on journalismia, jossa toimitukselliset rutiinit otetaan tarkasteluun ja niistä karsitaan sellaiset piirteet, jotka lietsovat tulehtunutta tilannetta. Toimittajan tehtävä on raportoida journalismin etiikan mukaisesti, mutta tavalla, joka ei tarkoituksellisesti lietso ristiriitaa, kärjistyksiä eikä stereotypioita. Sovittelujournalismi tutkii maailmaa, tunnistaa journalististen rutiinien olevan osa yhteisiä ongelmiamme, ja toimii sen mukaisesti.

Tämä tarkoittaa sitä, että moni uutishuoneen ihanne nopeudesta, reaktiivisuudesta ja mehevistä otsikoista vaatii uudelleentarkastelua. Juttua ei voi tehdä kutkuttavat sitaatit mielessä viis veisaten siitä, ruokkiiko tarina tulehtunutta tilannetta entisestään. Se voi olla vaikea pala niellä. Me toimittajat haluamme ajatella, että tehtävämme on raportoida maailmaa yleisölle, ja tässä ylväässä periaatteessa ei ole sijaa miettiä, mikä on oma osuutemme tapahtumaan vaikuttamisessa. Valitettavasti pää on kuitenkin otettava toimituksellisesta pensaasta ja todettava, että journalismia ei tehdä missään kuvitteellisessa tyhjiössä, jossa voimme osoittaa maailmaa sormella ja sanoa yleisölle: “Katsokaa, kaikenlaista täälläkin tapahtuu!”

Kehyksillä on väliä. Sanavalinnoilla on väliä. Ja aivan erityisesti merkitystä on sillä, miten monta kertaa toimittaja toistaa samaa ajatusta yleisölle. Jos erimielisyyksien roihahtaessa paras uutisantimme on kaivaa joka niemennotkosta joku asiasta jotain mieltä oleva asiantuntija, poliitikko tai julkkis, ei ole ihme, että esimerkiksi ääripääkeskustelu ei ole vieläkään ohi. On monta kertaa todettu, että Suomessa on vahvasti eri mieltä olevia ihmisiä koskien esimerkiksi maahanmuuttoa, saamelaisten oikeuksia ja koulutukseen investoimista. Mitä me näille asioille aiomme tehdä?

Nadja Mikkonen

Virastoviestintää sosiaalisessa mediassa sovittelujournalismin keinoin

Aluehallintovirastossa työskentelevä Taina Taskinen osallistui Tampereen työpajoihimme. Tässä bloggauksessa hän pohtii, mitä annettavaa sojomenetelmillä ja dialogisuudella voisi olla virastoviestinnälle.

Valtionhallinnon organisaatioissa viestintää sosiaalisessa mediassa pohditaan yhä enemmän ja enemmän. Osallistuessani sovittelujournalismin työpajoihin tänä keväänä huomasin, että sojo-keinoin virastojen some-viestintää on mahdollista viedä positiivisella tavalla dialogisempaan suuntaan.

Virastoissa käsiteltävät asiat herättävät mielipiteitä. Toisinaan tuntuu siltä, että keskustelua ei haluta luoda sen vuoksi, että sen pelätään ajautuvan negatiivissävytteiseksi ja sivuraiteille. Tätä pelkoa on mahdollista hälventää sojo-keinoin. Mielekästä keskustelua on mielestäni mahdollista luoda. Keskustelua ei tietenkään tarvita vain imagonkohotusmielessä, vaan siitä on oltava aitoa, molemminpuolista hyötyä. Jos näin oletetaan olevan, kannattaa keskusteluyhteys ehdottomasti avata ja myös pyrkiä pitämään auki.

Jo päätetyistä asioista on turha kysyä mielipiteitä tai odottaa erityisen vilkasta keskustelua, sillä avonainen keskusteluyhteys on mielekkäimmillään asioiden valmisteluvaiheessa. Jos halutaan keskustella jo tehdystä päätöksestä, tulisi keskustelun ytimeen viedä argumentit, joiden perusteella päätös on tehty. Päätetystä asiasta voidaan siis käydä hedelmällistä keskustelua erityisesti tulevaisuutta ajatellen: miten voimme tämän päätöksen kanssa elää? Myös muita, hyvää keskustelua herätteleviä kysymyksiä kannattaa miettiä some-työn avuksi, jotta keskustelua voidaan pitää yllä ja viedä aktiivisesti rakentavaan suuntaan.

Uskon, että virastot voivat aidosti parantaa toimintaansa kuuntelemalla ihmisten ajatuksia, ideoita ja mielipiteitä. Lisäksi ihmiset voivat tuntea tulevansa kuulluiksi ja saavansa osallistua. Tavoitteena tulisi olla aito vuorovaikutus.

Kirjoittaja on aluehallintovirastolainen viestijä ja sojoryhmäläinen.

Kiehumispiste luo kohtaamisia

Elina Hirvosen ohjaama dokumenttielokuva Kiehumispiste on jo herättänyt paljon keskustelua suomalaisen yhteiskunnan polarisaatiosta. Se on Hirvosen tavoitekin: hän toivoo ihmisten järjestävän elokuvansa ympärille omia näytäntöjä ja keskustelutilaisuuksia, joiden avulla voidaan puhua Suomessa parasta aikaa kytevästä vihasta.(Lue lisää: http://boilingpoint.fi/)

Kiehumispiste käsittelee maahanmuuton ympärille rakentunutta vastakkaisuutta Suomessa. Se seuraa ihmisiä mielenosoituksiin, vastaanottokeskuksiin, saunaankin. Elokuva palkittiin Tampereen elokuvajuhlilla Kirkon Mediasäätiön palkinnolla viime viikolla.

Me Sovittelujournalismi-hankkeessa tartuimme kehotukseen järjestää oma näytös ja saimme itse ohjaajankin mukaan! Katsoimme elokuvan työpajalaisten ja tutkijakollegoiden kanssa ja keskustelimme sen jälkeen yhdessä Hirvosen kanssa elokuvan tekoprosessista, sen saamasta palautteesta sekä yleisemmin polarisaatiosta ja dialogista.

Keskustelussa käsiteltiin kysymyksiä, jotka ovat myös meidän hankkeemme ytimessä: Mikä on journalismin ja median rooli prosessissa, jossa yhteiskunnalliset kiistat kärjistyvät kansakuntaa jakavaksi vihaiseksi kamppailuksi? Mitä riskejä journalismi silloin kohtaa ja mitä erilaisia strategioita voidaan valita? Voiko kaikkia osapuolia kuunnella tai päästää ääneen – tai toisaalta, voiko ketään sulkea ulkopuolelle?

Hirvosen oma näkemys on, että kaikkien kanssa pitää puhua, koska ”joku niille puhuu kuitenkin”. Kuulluksi tulemisen tarve on kaikilla. Elokuvassaan Hirvonen halusi antaa tilaa kaikille osapuolille, ja siksi hän on saanut kritiikkiä muun muassa siitä, että elokuva ymmärtää liian pitkälle rasistisia ääniä. Yksiselitteisiä vastauksia ja patenttiratkaisuja ei siis oikeastaan ole, vaan dialogi on yhtä aikaa sekä riski että mahdollisuus.

Dialogi auttaa kuitenkin näkemään, että eri osapuolet eivät olekaan yhtenäisiä leirejä tai ehjiä kuplia, vaan niiden sisässä käydään omia kamppailujaan siitä, että ”mikäs se meidän sanomamme nyt oikein olikaan” tai miten vastapuoleen ja dialogiin ylipäänsä suhtaudutaan. Kiehumispiste-dokumentissa tämä tehdään näkyväksi, ja tätä keskustelussamme pidettiin erittäin tärkeänä.

Elokuvan – ja miksei siis laajemminkin median – kautta yleisö voi päästä  kuulemaan leirien sisäisiä kamppailuja, mikä saattaa purkaa pelkoja ryhmistä yhtenäisinä rintamina. Näkökulmien moninaisuuden keskeltä on löydettävissä kohtaamispintoja, ymmärtämisen ja rinnakkain toimeen tulemisen mahdollisuuksia, mutta myös aidon ja asiallisen kritiikin paikkoja. Jos konflikti on kärjistynyt siihen pisteeseen, ettei dialogia enää edes yritetä, nämä kohtaamispinnat jäävät piiloon ja kritiikkikin pinnalliseksi.

Kannattaa siis ehdottomasti katsoa Kiehumispiste! Se saa ajattelemaan myös journalismin roolia konfiktien käsittelyssä. Elokuvan verkkosivun kautta saa linkin jonka avulla voi järjestää oman näytöksen – vaikka kotonaan.

Ja pohjaksi voi katsoa myös oheisen Bart Brandsman muutaman minuutin animaation, joka tiivistää polarisoitumisprosessin ja median toiminnan osana sitä:  http://www.cartoonmovement.com/icomic/87

journalismpolarization

 

Välitilinpäätös eli yhteenvetoa seminaarista

Torstaina 12. tammikuuta järjestimme Sovittelujournalismi-hankkeen väliseminaarin. Työpajalaisten lisäksi saimme paikalle mukavan määrän aktiivisesti keskustelevaa yleisöä. Kiitos vielä kaikille! Kuulimme viime vuoden työpajoissa mukana olleiden kokemuksia ja pohdimme yhdessä, miltä sovittelujournalismi näyttää näin hankkeen puolivälissä. Tässä hieman yhteenvetoa eniten puhuttaneista asioista.

valiseminaari

Onko journalismin tehtävä sovitella?

Journalismin perustehtävä on ottaa selvää kansalaisia koskettavista yhteisistä asioista ja kertoa niistä totuudenmukaisesti, jotta niistä voidaan käydä julkista keskustelua yhteiskunnallisen päätöksenteon pohjaksi. Sovittelujournalismin kannalta ydinkysymys liittyy ennen muuta tuon lauseen jälkimmäiseen osaan: missä määrin ja millä keinoin journalismin tulisi pitää huolta siitä julkisesta keskustelusta, jota journalismin pohjalta käydään?

Tämä hankkeemme peruskysymys toistui seminaarissa useaan kertaan eri puheenvuoroissa, esimerkiksi Laura Ahvan avauspuheenvuorossa sekä Vihreän Langan päätoimittajan Riikka Suomisen poliittista äänenkannattajuutta koskevassa  pohdinnassa. Todettiin, että kysymykseen vastaaminen riippuu pitkälti siitä, millaiset aiheet ja keskustelut kulloinkin ovat kohteena: siinä missä ”jännitteiden purkaminen” tuntuu kaikkien kannalta kannatettavalta tavoitteelta joissakin aiheissa, se saattaa vaikuttaa poliittisten erimielisyyksien peittämiseltä toisissa. Kaikkia jännitteitä ei voi eikä tule purkaa, eikä kaikkia aiheita voi sovitella.

Sovittelevuus ei kuitenkaan tarkoita konsensushakuista riitojen välttämistä. Ennen muuta tavoitteena on lisätä ymmärrystä kulloinkin käsillä olevasta konfliktista, tehdä näkyväksi jännitteen taustoja ja auttaa eri osapuolia hahmottamaan oman toimintansa merkitys konfliktin rakentumisessa. Tämän ymmärryksen varassa on sitten mahdollista pyrkiä rakentavaan ja toisia kunnioittavaan keskusteluun.

Tässä sovittelevan vuorovaikutuksen periaatteet tulevat journalistisen työn tueksi, kuten puheviestinnän tutkijan ja sovittelutyötä tekevän Maija Gerlanderin puheenvuoro osoitti. Myös sovitteluprosessissa voidaan painottaa dialogia ja pitää tavoite itse prosessissa eli sosiaalisten suhteiden korjaamisessa eikä niinkään ristiriitojen poistamisessa. Näissä prosesseissa on tärkeää, että keskustelijat oppivat tunnistamaan, miten heidän omat maailmankuvansa rajoittavat heidän tapaansa keskustella. Gerlander puhui myös vuorovaikutuksen mallintamisesta: ihmiset oppivat erilaisia keskustelun ja ongelmien käsittelyn malleja esimerkin kautta. Kun journalismissa tuodaan esille vaihtoehtoja perinteiselle ”vastakkaisten leirien debatille”, yhteinen käsitys keskustelun tavoista monipuolistuu.

Tässä yhteydessä viitattiin jälleen myös kysymykseen sovittelevuuden ja kriittisyyden suhteesta. Tätä suhdetta voi tarkastella myös niin päin, että kritiikitön feelgood-journalismi ja virheellinen tasapuolisuuden ihanne tuskin onnistuvat todella purkamaan jännitteitä. Sovittelevuus sen sijaan mahdollistaa avoimen kriittisyyden auttamalla tunnistamaan lukkiutuneita asetelmia ja niitä ylläpitäviä rakenteita. Mukavaa se ei aina osapuolille ole, ja myös sovittelevan journalistin on siedettävä epämukavuutta omassa roolissaan. Laura ja Mikko pohtivat aihetta myös tällä videolla (joka saa samalla kunnian avata hankkeemme YouTube-tilin!)

Kiinnostavaa on myös huomata, kuinka moneksi sovittelevuus taipuu yleisön silmissä tulokulmasta riippuen. Yleisökeskustelussa tuotiin esiin, että sovittelevuuden voi nähdä yhtenä vastuullisen ja huolellisen journalismin ominaisuutena, jonka tulisi olla taustalla kaikessa journalistisessa ajattelussa. Toisaalta jotkut näkivät sovittelevuuden mahdollisena erikoisosaamisalueena ja keinona rakentaa omaa journalistin henkilöbrändiä. Molempia näkökulmia voi pitää perusteltuina, ja näiden kummankin suunnan kehittämistä konkreettisiksi työtavoiksi jatkamme myös työpajoissa. Esimerkiksi Marikki Nykänen, Noora Kettunen ja heidän taustatiiminsä kertovat kehittelevänsä erityistä ”sovittelumediaa” osin sovittelujournalismi-hankkeen herättämiin ajatuksiin pohjautuen.

Mitä tehdä niille, jotka haluavat estää keskustelun?

Vierailijapuheenvuoron piti filosofi, tietokirjailija Ville Lähde. Hän käsitteli kirjassaan Paljon liikkuvia osia esittelemiään julkisen keskustelun tyypillisiä ongelmia. Lähde kertoi myös BIOS-tutkimusyksiköstä, jonka sai juuri nelivuotisen rahoituksen näiden ongelmien ratkomiseen: BIOS kehittää mm. YLE:n kanssa monipuolista viestintää, joka pyrkii houkuttelemaan erilaisia yleisöjä monimutkaistenkin yhteiskunnallisten kysymysten äärelle ja avaamaan erityisesti ekologisuuden, talouden ja politiikan suhteita monin keinoin.

Yksi Lähteen esittämistä kiinnostavista näkökulmista oli se, kuinka tunnistaa julkisessa keskustelussa sellaiset puheenvuorot ja toimijat, jotka pyrkivät tietyin retorisin keinoin nimenomaan ajamaan keskustelun umpikujaan ja lopettamaan dialogin. Esimerkiksi käsitteitä hämärtämällä, myyttejä ja kielikuvia toistelemalla, näkemyksiä olemuksellistamalla tai muuten yksinkertaistavaa retoriikkaa käyttämällä voidaan tehdä monimutkaisten asioiden käsittelystä mahdotonta.

Tämä nostaa esiin sovittelun ja sovittelujournalismin kannalta oleellisen rajoitteen: kaikkien kanssa tai kaikissa tilanteissa ei ole mahdollista käydä rakentavaa dialogia. Voidaan kuitenkin jälleen kysyä, onko keskustelun kannalta jotain arvoa sillä, että lausutaan julki tämä umpikuja ja puretaan näkyville syyt siihen ajautumiseen? Ja voiko tällaisen jumittavan retoriikan tunnistaminen olla joissain tapauksissa ensimmäinen askel kohti sovittelevaa vuorovaikutusta?

Mitä ”kuunteluttaminen” voisi tarkoittaa journalistille?

Toimittaja Jenni Leukumaavaara kertoi puheenvuorossaan gradustaan, jossa hän on tutkinut saamelaisten kokemuksia journalismin kohteena ja toimittajan haastateltavana olemisesta. Jennin aineistosta välittyi pettymys siihen, että haasteltavat eivät kokeneet tulleensa aidosti kuulluksi ja tästä seurasi varautuneisuus toimittajia kohtaan. Saamelaisia koskeva keskustelu näyttäytyy yksiulotteisena ja vuodesta toiseen samoja tarinoita toistavana, erilaisten kiistojen ja ”saamelaiset suuttuivat” -otsikoiden sarjana. Vähemmistön näkökulmasta koetaan, että usein aiheeseen perehtymättömät toimittajat piipahtavat pohjoisessa juttuaiheet ja näkökulmat valmiiksi mietittyinä, sopivia sitaatteja metsästämässä tai yksinkertaisia perusasioita kysellen.

Tällaisessa tilanteessa tulee hyvin esille, että jännitteisiä aiheita käsittelevän journalistin tulee kuunnella herkällä korvalla, ja myös tuntea kohdettaan tarpeeksi ymmärtääkseen kuulemaansa. ”Kuunteluttaminen”, josta olemme työpajoissa usein puhuneet, voisi puolestaan tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että sanoitetaan selvästi, miten esimerkiksi tietyt lausumat ja sanavalinnat voivat tulla tulkituksi toisista näkökulmista – ei vain kirjata tyytyväisenä ylös kärjekkäimpiä letkauksia, vaan varmistetaan, että ”sanoit juuri näin, ymmärränkö oikein ja haluatko sanoa sen julkisesti?”

Journalistisen kuunteluttamisen ajatus vaatii vielä meiltä tutkijoilta syvällisempää pohdintaa suhteessa puheviestinnän parissa viime vuosina pinnalla olleeseen kuuntelemisen teoriaan, mutta sovittelujournalismin kehyksessä kysymys on  pyrkimyksestä tehdä keskusteluun osallistuvat tietoiseksi omien puheenvuorojensa mahdollisista tulkinnoista ja pohtia yhdessä julkisesti sanotun merkityksiä. Ryhmätilanteissa toimittaja voisi myös huolehtia, että osapuolet kuulevat, mitä muut sanovat. Samalla oleellinen kysymys mielipiteenvapaudesta asettuu raameihin: jokaisella on oikeus mielipiteisiin, mutta pelkän niiden lausumisen sijasta on usein tarpeen pohtia, miten nuo mielipiteet ovat muodostuneet ja mihin ne perustuvat.

Kyse on siis oman vallan ja julkisuuden voiman tunnistamisesta ja vastuun ottamisesta, mikä korostuu erityisesti vähemmistöasemassa olevista ihmisistä ja ryhmistä puhuttaessa. Kuten Jenni Leukumaavaara totesi, jutun kohteiden on kyettävä elämään laaditun jutun kanssa senkin jälkeen, kun toimittaja on jo unohtanut sen.

Mutta mistä resurssit?

Journalistit ovat kiireisiä ja mediatalojen resurssit tiukalla, joten luonnollisesti seminaariyleisöä puhutti myös kysymys sovittelujournalismin työläydestä. Sovittelevuus vaatii usein tavallista enemmän paneutumista ja aikaa luottamuksellisen ilmapiirin luomiseen. Tämä kävi hyvin ilmi toimittaja Matleena Ylikosken kuvatessa omaa työprosessiaan lääketiedettä ja täydentäviä hoitomuotoja käsittelevän radiokeskustelun ja nettijutun parissa.

Resurssikysymyksen pohtiminen on tärkeää, jos ja kun sovittelujournalismin ideoiden halutaan jäävän elämään hankkeen jälkeenkin osana journalistista työkalupakkia. Lopultahan kysymys on sekä arvovalinnoista että sovittelevuuden tuottamasta lisäarvosta: jos hankalista aiheista halutaan tehdä hyvää journalismia, on kyettävä vakuuttamaan toimitusten johto siitä, että panostus sovittelevuuteen lisää yleisön luottamusta ja sitoutumista ja vaikuttaa positiivisesti mediatalon brändiin.

Toisaalta, sovittelujournalismia koskeva keskustelu (kuten tämä blogi!) voi palvella ideapankkina, mistä toimittaja voi napata eri työvaiheisiin ja erilaisiin juttuihin soveltuvia työkaluja. Yksittäiseltä toimittajalta ei vaadi juurikaan lisäresursseja tulla entistä tietoisemmaksi polarisaatioon ja konfliktien syntymiseen liittyvistä kysymyksistä ja tunnistaa näiden yhteys omaan tekemiseen.

”Ratkes”-trendi journalismissa -mistä puhutaan?

Kirjoitimme marraskuisessa bloggauksessamme ”Uusien journalismien viidakossa” erilaisista liikkeistä ja käsitteistä, joilla journalismia on erilaisissa konteksteissa pyritty kehittämään ja sen tehtäviä linjaamaan uudelleen. Tässä yhteydessä esittelimme termit ”ratkaisukeskeinen” ja ”rakentava” journalismi jokseenkin samaa ajattelutapaa kuvaavina termeinä, joista Euroopassa yleisempi on rakentava (constructive journalism) ja Yhdysvalloissa ratkaisukeskeinen (solutions journalism).

Hannele Huhtala, Sami Syrjämäki ja Jarkko S. Tuusvuori ruotivat niin & näin -lehden (4/16) kirjoituksessaan ”YLE-kohu, ratkes-trendi ja kriittinen journalismi” perusteellisesti marras-joulukuussa kuumana käynyttä keskustelua YLE:n sisäisistä linjauksista hallituksen ja erityisesti pääministeri Sipilän toimista uutisoitaessa. Myös nämä kirjoittajat yhdistävät ”ratkes”-lyhenteensä alle sekä ratkaisukeskeisen että rakentavan journalismin: he pohtivat tällaisen ajattelutavan mahdollisia ongelmallisia puolia ja esittivät, että ratkaisukeskeisyyden korostaminen on kenties heikentänyt YLE:n journalismin kriittistä terää.

Huhtalan ja kumppaneiden tekstiin on viitattu ahkerasti eri yhteyksissä, ja mikä erityisen kiinnostavaa, myös molemmat Sipilä-kohun yhteydessä YLE:ltä irtisanoutuneet toimittajat Jussi Eronen ja Salla Vuorikoski jakoivat linkkiä Twitterissä, Eronen saatesanoin ”tämä on tarkkanäköisin lukemistani Ylegate-analyyseistä”. Myös YLE:n (!) Pyöreä pöytä -radiokeskusteluohjelman kymmenvuotislähetyksessä tammikuussa rakennettiin ”Tohtori Raimo”-osiossa huumoria ”ratkes-zurnalismin” ympärille (keskustelijoina ohjelmassa olivat mm. niin ikään joulukuisen Sipilä-kohun keskiössä ollut Ruben Stiller sekä mediatutkija Anu Koivunen, joka jo joulukuussa 2013 Hufvudstadsbladetissa kritisoi ratkaisukeskeisyyden painottamista toimitusten johdossa).

Vaikuttaisi siis siltä, että ainakin osa yleläisistä on kokenut, että YLE:ssä ratkaisukeskeisyyden painottaminen on heikentänyt uutisjournalismin perinteistä ”vallan vahtikoiran” roolia ja aiheuttanut sisäistä vääntöä siitä, mikä on journalismin yhteiskunnallinen perustehtävä. Tämän kritiikin näkökulmasta ratkaisukeskeisyys/rakentavuus näyttäytyy kriittisyyden vastakohtana, vähintään itsessään epäkriittisenä, mutta pahimmillaan jopa kriittistä otetta estävänä ja siltä resursseja vievänä.

Huhtala ja kumppanit viittaavat tekstissään myös meidän Sovittelujournalismi-hankkeeseemme sekä tähän blogiin, olemmehan itse alleviivanneet hankkeemme yhteyksiä rakentavaan journalismiin. Keskustelun täydentämiseksi on siis paikallaan syventää hieman aiemmassa blogikirjoituksessa aloittamaamme selvitystä siitä, miltä rakentavaa/ratkaisukeskeistä journalismia koskeva keskustelu näyttää hankkeemme ja yleisemmin journalismin tutkimuksen näkökulmasta. Onko kyseessä Anu Koivusen sanoin ”nyhetsmys”, pyrkimys olla tuottamatta lukijoille pahaa mieltä, jotta nämä eivät kaikkoaisi? Onko ”ratkes” värikäs pallo, jonka perässä vahtikoira laitetaan juoksemaan? Voiko rakentavuuden ja kriittisyyden tavoitteita sovitella yhteen?

Akateeminen keskustelu vasta alussa

Ei ole itse asiassa kovin selvää, mitä milloinkin tarkoitetaan rakentavalla tai ratkaisukeskeisellä journalismilla. Journalismin tutkimuksen piirissä trendi on pantu merkille, mutta varsinaisia tutkimuksia ja akateemisia julkaisuja aiheesta ollaan vasta laatimassa – oma hankkeemme mukaan lukien. Totesimme marraskuisessa kirjoituksessamme, että ”tutkimuksen kentällä kaivataan erilaisia käsitteitä kokoavaa ja jäsentävää ajattelua sekä esimerkkejä käytännön toteutuksista. Myös toimittajat kaipaavat keskustelua eri lähestymistavoista ja arkiseen työhön sovellettavia menetelmiä.” Tämä oli ilmapiiri myös rakentavaan journalismiin keskittyneessä Constructed/Constructive Journalism -konferenssissa, joka pidettiin Vrije Universiteit Brussel -yliopistossa Belgiassa joulukuussa.Pelkästään konferenssin kaksijakoinen nimi viittaa siihen, kuinka monisyisesti termiä voi tulkita ja kuinka epävarmoja tutkijoiden keskuudessa sen käytöstä vielä ollaan. Me yliopistoihmiset tarvitsemme lisää viitattavaa, ja sitä ollaan kyllä laatimassa: luvassa on aihetta käsitteleviä teemanumeroita kansainvälisiin journaaleihin ja työryhmiä tuleviin konferensseihin.

Toistaiseksi keskustelua kuitenkin käydään muutamien, erityisesti käytännön kokemuksiin pohjautuvien kirjojen, kokeilevien journalististen projektien ja konsulttipuheen varassa. Kun joku esittää uusia ”muotikäsitteitä” tai vanhojen käsitteiden uudelleenmäärittelyä, on syytä olla varuillaan ja erityisesti tarkkailla, kuinka käsitteet siirtyvät käytäntöihin. Tästä myös me olemme koko hankkeemme elinkaaren aikana olleet hyvin tietoisia – kuljemmehan itse ”sovittelujournalismin” lippua heiluttaen.

Uusien iskusanojen tarttuvuus on tietenkin yhtäällä merkki journalististen toimijoiden kipeästä tarpeesta etsiä keinoja vastata digimurroksen tuomiin haasteisiin, toisaalla oire yliopistotutkimuksen nykyisestä hankekeskeisyydestä: on helpompaa herättää keskustelua, hankkia rahoitusta ja perustaa uusia tehtäviä ”uusien” iskusanojen ympärille kuin selittää jotain monimutkaista vaikkapa ”journalistien ja journalististen instituutioiden itsereflektiivisyyden lisäämisestä polarisaatiolle alttiita yhteiskunnallisia aiheita käsiteltäessä”.

Toisin sanoen, ainakaan akateemisen ratkes-keskustelun näkökulmasta kyse ei pohjimmiltaan ole niinkään journalismin yhteiskunnallisten tehtävien uudelleenmäärittelystä kuin tarpeesta etsiä keinoja näiden tehtävien toteuttamiseksi entistä paremmin. Erilaisissa tutkimus- ja koulutushankkeissa, joissa ratkes-diskurssia muodossa tai toisessa käytetään, painopiste on useimmiten yleisön osallistamisessa ja aktivoimisessa, yhteisen toiminnan ja vaikuttamisen tilojen mahdollistamisessa. Kyse on siis lopulta journalismin perustehtävistä ja huomio keskittyy journalistisen julkisuuden ja kansalaisten suhteeseen, ei journalistien ja vallanpitäjien suhteeseen.

Tutkijoiden piirissä tunnistetaan kyllä, että maissa, joissa media ja journalismi ovat vallanpitäjien tiukassa kontrollissa ”rakentavuus” assosioituu hallinnon myötäilemiseen ja termin tällaisen tulkinnan riski onkin syytä tiedostaa . Esimerkiksi professori Tena Perišin Zagrebin yliopistosta on tutkinut constructive-termin tulkintoja Kroatiassa, missä ”constructive” on tavannut merkitä vastakohtaa kommunistihallinnon vastustamista tarkoittavalle termille ”destructive”. Lisäksi havaintoja on tehty siitä, kuinka termi tuntuu istuvan hyvin siihen, millaista kuvaa kiinalainen media haluaa rakentaa Kiinan toimista Afrikassa.

Poliitikkojen tukemisen, konfliktien välttämisen tai edes ”yhdessä tsemppaamisen” diskurssit eivät kuitenkaan ohjaa rakentavuutta koskevaa akateemista keskustelua ja käsitteenmäärittelyä. Myöskään meidän ”sovitteleva” lähestymistapamme ei tarkoita epämukavuuden välttämistä tai konsensushakuisuutta, vaan tavoitteena on nimenomaan moniäänisyys ja dialogisuus.

Mitä ”ratkes” tällä hetkellä käytännössä on?

Akateeminen keskustelu käy siis aktiivisena, mutta entä sitten se käytännöiksi muuntumisen taso? Meillä ei toistaiseksi ole tarkempaa tietoa siitä, millaisin painotuksin ratkaisukeskeisyyttä on vaikkapa YLE:n sisäisessä ohjeistuksessa tuotu esiin. On hyvin mahdollista, että tässä on ongelmia joihin on YLE:ssä syytä herätä ja tarkistaa, mitä ratkaisukeskeisyys tai rakentavuus on, ja mitä sen ei tule olla. Työpajoissamme on kyllä mukana useita YLE:n toimittajia, joiden toiminnassa ja puheissa kriittisyyden puute ei ainakaan ole näkynyt. Nähdäksemme onkin tärkeää, että erilaiset journalistit itse osallistuvat sen määrittelemiseen, mitä rakentavuus voisi heidän työnsä kannalta tarkoittaa. Työpajojemme perusteella rakentavuus tai sovittelevuus näyttää hahmottuvan ennen muuta yleisösuhteen kautta, moniäänisyyden vaalimisena ja kunnioittavaan keskusteluilmapiiriin pyrkimisenä.

Ehkä on paikallaan vielä lyhyesti luoda katse muualle maailmaan. Kuten todettua, yhdysvaltalaisessa keskustelussa ratkaisukeskeisyydestä puhutaan termillä solutions journalism. Keskeistä tässä ajattelussa on jakaa todistetusti toimiviksi osoittautuneita ratkaisuja yhteisöjen ongelmiin. Tästä pääsee ehkä parhaiten kärryille tutustumalla Story Tracker -palveluun: kyseessä on tietokanta, josta voi hakea eri aihealueita käsitteleviä (englanninkielisiä) journalistisia juttuja eri puolilta maailmaa. Kriteereinä jutuissa on se, että ne eivät ole pelkästään hyvän mielen tarinoita kivasti menneistä paikallisista tapahtumista, vaan niiden tulisi esitellä tutkitusti toimivia ratkaisuja. Myös Solutions Journalism Networkin Facebook-sivuilla jaetaan jatkuvasti esimerkkijuttuja ja käydään keskustelua ratkaisukeskeisen journalismin periaatteista.

Constructive journalismin eli rakentavan journalismin keskeisiä sanansaattajia ovat tanskalaiset Ulrik Haagerup, jonka kirjaa Constructive News YLE:lläkin tiettävästi on kierrätetty, ja Cathrine Gyldensted, joka puolestaan on kiertänyt ahkerasti alan seminaareissa luennoimassa kirjansa From Mirrors to Movers pohjalta, mm. Haaga-Helian vuotuisessa journalismiseminaarissa toukokuussa 2016 sekä aiemmin mainitussa Brysselin tutkijakonferenssissa. Nämä tekstit on suunnattu enemmänkin ohjenuoriksi toimituksiin kuin tutkimuksen kentälle. Tämä eurooppalainen keskustelu vaikuttaisikin olevan se tulokulma ”ratkes-journalismiin”, joka suomalaisessa kontekstissa paremmin tunnetaan.

Gyldenstedin toimittajatausta on tutkivassa journalismissa ja myöhemmin uralla saatu herätys ”rakentavaan journalismiin” juontuu hänen Yhdysvalloissa suorittamiinsa psykologian opintoihin. Tältä pohjalta Gyldensted esittää, että ratkaisumallien tuominen esiin ongelmia käsiteltäessä ehkäisee toivottomuuden tunteiden heräämistä lukijoissa. Toivottomuus saa ihmiset passivoitumaan ja kääntymään poispäin journalismista (”positivity engages, negativity disengages”). Psykologisen taustateorian vuoksi yleisökäsitys tässä ajatustavassa on varsin yksilökeskeinen.

Gyldensted myös näyttää mielellään Hans Roslingin haastattelua, jossa tämä ruotsalainen tilastotieteilijä kritisoi journalismia siitä, että ”uutisia seuraamalla ei voi ymmärtää maailmaa oikein”: esimerkiksi Afrikka nousee journalistien tutkalle vain poikkeavien tapahtumien, kriisien ja ongelmien kautta, eikä siellä tapahtuvia pitkän linjan positiivisia kehityskulkuja raportoida, joten yleinen käsitys afrikkalaisista valtioista on todellista negatiivisempi. Toinen Gyldenstedin lempiteesi on ”kill your victims”, millä hän viittaa journalismin taipumukseen kuvata erilaisiin vaikeisiin tilanteisiin joutuneita ihmisiä tuttujen uhritarinoiden kautta – esimerkiksi pakolaisten ainoana attribuuttina näyttäytyy ”pakolaisuus”, jokainen asunnoton on vain ”asunnottomuuden” ruumiillistuma jne. Tällöin yhteiskunnallisten ilmiöiden ja vaikeuksien monimutkaisuus typistyy helposti uhrin hahmoon, ja samalla yksilölliset tarinat ja heidän mahdollisesti löytämänsä selviytymiskeinot jäävät käsittelemättä.

Haagerupin perusajatukset ovat samankaltaisia: myös hän korostaa rakentavan journalismin potentiaalia sitouttaa yleisöä, ja esittää, että journalismin tekemisen tavoitteena pitäisi olla, että lehden luettuaan yleisö kokee hyötyneensä lukemisesta, sen sijaan että ahdistuu maailman pahuudesta ja kokee voimattomuutta. Sama perusajatus on löydettävissä solutions journalismia esittelevistä teksteistä, kuten tästä David Bernsteinin kolumnista New York Timesissa 2011: ”Journalism is a feedback mechanism to help society self-correct. We know from behavioral science that information about a problem alone is rarely sufficient to generate corrective action.”

Rakentavaa ja ratkaisukeskeistä journalismia koskevan innostuksen takana on siis tietynlainen tuotekehitys- ja konsulttipuhe, sillä sekä Gyldensted että Haagerup pyrkivät puhuttelemaan lehtitalojen johtoportaita lupaamalla keinoja pitää kiinni journalismin maksavasta yleisöstä ja jopa houkutella uusia yleisöjä. Tämä on kuitenkin puettu retoriikkaan, joka korostaa journalismin perinteisiä arvoja kansalaisyhteiskunnan pilarina, kriittisyyden säilyttämisen merkitystä ja ratkaisukeskeisyyttä työkaluna muun journalismin rinnalla. Esimerkiksi Haagerup toteaa, että ”ihmiset eivät ole väsyneitä kriittiseen journalismiin, he ovat väsyneitä negatiiviseen journalismiin”.

Näitä tanskalaisia lukiessa kukin voi tasapainotella sen kanssa, tulkitseeko heidän yleisökäsitystään ensisijaisesti kuluttajuuden vai kansalaisuuden kehyksessä. Tässä hankkeessa olemme löytäneet rakentavan journalismin keskusteluista joitakin hyödyllisiä menetelmiä ja ajatuksia, vaikka itsekin suhtaudumme monelta osin kriittisesti tähän ilmiöön.

Journalismin yhteiskunnallinen vastuu?

Huhtala ja kumppanit toivovat tekstissään, että selvennämme mitä tarkoitamme ”journalismin yhteiskunnallisella vastuulla” – olemmehan todenneet, että näitä uusia käsitteitä journalismin kentällä yhdistää pyrkimys ottaa tosissaan journalismin yhteiskunnallinen vastuu.

Emme tarkoita tällä, että esimerkiksi kriittinen, tutkiva journalismi tai perinteinen uutisjournalismi ei olisi yhteiskuntavastuullista. Viittaamme erityisesti siihen, että näiden uusien etuliitteiden myötä huomio näyttää kiinnittyvän erityisen itsereflektiivisesti siihen, miten journalismin/journalistin oma toiminta vaikuttaa käsiteltävään ilmiöön: esimerkiksi rauhanjournalismissa tiedostetaan, että konfliktista uutisoiminen vaikuttaa konfliktin osapuoliin ja uutisoinnin tapa voi joko vaikeuttaa tai edesauttaa rauhanprosessia.

Meidän hankkeellemme tämä yhteiskunnallinen vastuu näyttäytyy yhtäältä tutkimuskysymyksinä: miten työpajoihimme osallistuvat toimittajat tämän vastuun kokevat ja näkevät, ja millaisin edellytyksin he pystyvät sitä kantamaan? Millaista apua tähän he toivovat sovittelevuudesta saavansa?

Toisaalta meillä on toki yhteiskuntavastuullisina tutkijoina myös oma näkemyksemme asiasta: sovittelujournalismin työpajojen tavoitteena on kerätä kokemuksista ohjeita ja vinkkejä, joiden avulla toimittajat onnistuisivat käsittelemään erilaisia konfliktiherkkiä aiheita oikeudenmukaisesti, rehellisesti ja jännitteitä (tarpeettomasti) kärjistämättä, sekä kykenisivät vastustamaan sellaisia journalismiin liittyviä tottumuksia ja rakenteita, jotka ruokkivat polarisaatiota tilanteiden selkiyttämisen sijaan. Toisin sanoen, tavoitteena on tehdä yhteiskunnallista keskustelua edistävää, kriittistä ja itsekriittistä journalismia.

Väliseminaarin ohjelma

Tervetuloa Sovittelujournalismi-hankkeen väliseminaariin kuulemaan, mitä toimintatutkimuksemme ensimmäinen vuosi on opettanut ja millaisia journalistisia kokeiluja työpajoihin osallistuneet toimittajat ovat toteuttaneet! Seminaari on avoin myös ulkopuolisille. Yhdessä jatkamme keskustelua siitä, millaisin keinoin julkisen keskustelun kärjistymistä voisi välttää ja polarisaatiota tuottavia jännitteitä purkaa.

Pyydämme tulijoita ilmoittautumaan tällä lomakkeella viimeistään maanantaina 9.1., jotta osaamme varata sopivan määrän kahvia ja pullaa!

Aika: torstai 12.1.2017, klo 10-16

Paikka: Tampereen yliopisto, Pinni B1096, Kalevantie 4.

Ohjelma:

10.00 Avauspuheenvuoro – hankkeen johtaja Laura Ahva: Onko journalismin tehtävä sovitella?

10.30 Työpajojen tuloksia 1 – toimittaja Noora Kettunen: Sovittelumedian perustaminen

10.45 Työpajojen tuloksia 2 – toimittaja Matleena Ylikoski: Sovittelevan radiokeskustelun rakentaminen aiheesta vaihtoehtohoidot ja lääketiede

11.00 Kommenttipuheenvuoro: yliopistonopettaja Maija Gerlander, Jyväskylän yliopisto

11.30 Lounas (omakustanteinen)

12.30 Vierailijaluento – filosofi ja tietokirjailija Ville Lähde: Miten keskustelu ajetaan umpikujaan?

13.30 Työpajojen tuloksia 3 – toimittaja Jenni Leukumaavaara: Saamelaisten kokemuksia kohtaamisista median kanssa

13.45 Työpajojen tuloksia 4 – päätoimittaja Riikka Suominen: Vahvistaako puoluelehti vain oman kuplan kaikua? Näin hyödynnämme sovittelujournalismin oppeja Vihreässä Langassa

14.00 Kommenttipuheenvuoro: toimittaja Satu Vasantola, Helsingin Sanomat

14.30 Kahvitauko

15.00 Yhteenveto ja keskustelua – tutkija Mikko Hautakangas: Kohti sovittelevia käytäntöjä

16.00 Seminaari päättyy

Miten journalismi pelastetaan? Hollannin konferenssin kuulumisia

Kuten olemme aiemmin todenneet, sovittelujournalismi on läheistä sukua rakentavalle journalismille (constructive journalism), josta etenkin Euroopassa puhutaan nykyään paljon. Noora Kettunen Helsingin työpajastamme kävi Hollannissa maailman ensimmäisessä rakentavan journalismin konferenssissa.

Median ja riippumattoman journalismin kriisi on länsimaiden yhteinen huolenaihe, johon voidaan hakea myös yhteisiä ratkaisuja. Tämä kävi hyvin selväksi “maailman ensimmäisessä kansainvälisessä rakentavan journalismin konferenssissa” Hollannissa joulukuun alussa. Tapahtuman järjesti Zwollessa toimiva Windesheimin ammattikorkeakoulu, jossa myös opetetaan rakentavaa journalismia. Yksipäiväisessä tapahtumassa keskusteltiin paitsi rakentavasta journalismista myös laajemmin journalismin tilasta ja tulevaisuudesta. Paikalla oli toimittajia lähinnä Pohjois- ja Keski-Euroopasta ja Yhdysvalloista.

Luottamus joukkoviestimiin on rapautunut tai rapautumassa kaikkialla länsimaissa. Monien joukkoviestimien reaktio muutoksen edessä on kuitenkin ollut loukkaantunut “teidän tulee meitä ikävä” (you’re gonna miss me when I’m gone), kuten kansalaisjournalismia tekevän yhdysvaltalaisen MIT Civic Media Labin johtaja Ethan Zuckerman totesi. Hänen mukaansa kansan tehtävänä ei ole pelastaa journalismia, mutta journalismin tehtävänä voi olla pelastaa kansalaiset. Jos toimittajat eivät ymmärrä lukijoitaan, eivät lukijatkaan ymmärrä sitä journalismia, jota mediataloissa tehdään.

ethanzuckerman

Ethan Zuckerman, MIT Civic Media Labin johtaja.

Myöskään meidän sovittelujournalistien ei pidä tukehtua tietämykseensä ja luulla, että me tiedämme ihmisiä vaivaavat ongelmat ja myös ratkaisut niihin. Lukijoiden luottamus voidaan saavuttaa vain vuorovaikutuksessa. Zuckerman muistutti siitä, että journalisteilla on valta ja vastuu muokata sosiaalisia normeja: meidän on tuotava esiin, miten valta toimii, ja miten kertomamme tarinat voivat luoda käytännön ratkaisuja ongelmiin. Jos emme tunne yleisöämme tai julkisoamme, ei ole ihme, jos etenkin nuoret lukijat lipuvat perinteisten medioiden ulottumattomiin.

Paitsi ongelmia konferenssissa esitettiin myös ratkaisuja. Tanskalaistoimittaja Troels Mylenberg huomautti, että ihmiset luottavat eniten kavereihinsa, joten meidänkin tulee olla lukijoiden kavereita. Mylenberg on päätoimittaja Jysk Fynske Medier –mediakonsernissa, jonka lehdissä siinä on onnistuttu: rakentava journalismi on tuottanut myös rakentavaa palautetta toimitukselle.

Moni konferenssiin osallistunut kertoi joutuneensa selittämään alaisilleen tai työtovereilleen, että rakentava journalismi ei tarkoita positiivisuutta tai sitä, että emme kritisoisi valtaapitäviä. Rakentavan ja sovittelevan journalistin on oltava kriittinen mutta ei kyyninen.

Kansainväliset tapaamiset tuovat uusia näkökulmia pohtimiimme ongelmiin. Ehkä voisimme järjestää vastaavanlaisen tapahtuman joskus myös Suomessa?

Noora Kettunen

Välineitä vihapuheen vastustamiseen

Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssi ja Mediakasvatusseura järjestivät Tästä saa puhua! -seminaarin, jonka aiheena oli vihapuhe ja disinformaatio. Myös allekirjoittanut osallistui kaksipäiväisen seminaarin toiseen päivään, linkittyyhän aihe mediaympäristöihin. Tapahtuma kokosi paikalle tutkijoita, kasvattajia ja kansalaistoimijoita kuulemaan asiantuntijapuheenvuoroja. Iltapäivällä pohdimme yhdessä ratkaisukeskeisissä työpajoissa, mitä vihapuheen vastustaminen voisi käytännössä olla.web_alavihaa-logo-copy

Journalismin toivottiin tunnistavan roolinsa maahanmuuttajia kohtaan tunnetun pelon tuottamisessa ja ottavan yhteiskunnallista vastuuta. Viestiä haluttiin välittää myös journalismin koulutuksen suuntaan, jotta uutisoinnin tapoihin kiinnitettäisiin huomiota. Epämääräisyyksillä, spekuloinnilla ja kriisitilojen julistamisella tuotetaan uhkakuvia ja edistetään rasistisia agendoja. Jännitteitä purkava sovitteleva journalismi herätti kiinnostusta, ja sojo-projektista oli myös pyydetty kertomaan työpajassa, johon osallistuin.

Vihapuheen vastustamiseen kaivattiin ymmärtävää ja empaattista otetta, vaikka se ei aina ole helppoa. Aiheellinen muistutus oli, että vihapuheen uhrien kokemuksia ja tunteita ei tule unohtaa. Vihaan vastaaminen vihalla on yleensä tehotonta. Sen sijaan voisi tarjota toiselle mahdollisuuden kyseenalaistaa omaa ajatteluaan ja pohtia, miksi näen maailman niin kuin näen. Varsin sovitteleva ajatus.

Myös sovittelujournalismi-työpajoissa olemme pohtineet, kuinka maailma näyttäytyy jokaiselle eri tavoin. Mitä esimerkiksi tasa-arvo kenellekin merkitsee? Saatamme huomata, että puhummekin oikeastaan eri asioista. Silloin emme koe tulevamme kuulluksi omissa ongelmissamme.

Oletamme helposti, että itse tärkeänä pitämämme asiat ovat tärkeitä myös muille. Luulemme, että toinen ajattelee samalla tavalla ja tietää samat asiat. Samanmielisten kanssa on helppo hymistellä. Mekin olimme seminaarissa monesta asiasta jotakuinkin samaa mieltä. Mutta kuinka pitkälle haluan ymmärtää niitä, jotka eivät ajattele kuin minä?

On surullista, että vihapuheesta on tullut normaalia. Seminaarissa puhuttiin kasvatuksen merkityksestä. Käytöstavoista ja sallitun rajoista on hyvä keskustella kaikenikäisten kanssa. Ihmisoikeuksista on turha paasata, jos toinen ei edes näe toiminnassaan mitään rasistista.

Ratkaisuja etsittäessä on hyvä määritellä ensin, millaisesta ongelmasta kulloinkin puhutaan. Disinformaatioon tai poliittiseen vihapuheeseen ei tepsi samat keinot kun ajattelemattomuudesta johtuviin loukkauksiin, eikä mediakasvatus ratkaise osattomuuden kokemuksia. Vihapuheen vastustamiseen kaivataan ymmärtävää otetta ja konkreettisia keinoja, joita jokainen voisi soveltaa arjessaan.

Paula Haara