Torstaina 12. tammikuuta järjestimme Sovittelujournalismi-hankkeen väliseminaarin. Työpajalaisten lisäksi saimme paikalle mukavan määrän aktiivisesti keskustelevaa yleisöä. Kiitos vielä kaikille! Kuulimme viime vuoden työpajoissa mukana olleiden kokemuksia ja pohdimme yhdessä, miltä sovittelujournalismi näyttää näin hankkeen puolivälissä. Tässä hieman yhteenvetoa eniten puhuttaneista asioista.
Onko journalismin tehtävä sovitella?
Journalismin perustehtävä on ottaa selvää kansalaisia koskettavista yhteisistä asioista ja kertoa niistä totuudenmukaisesti, jotta niistä voidaan käydä julkista keskustelua yhteiskunnallisen päätöksenteon pohjaksi. Sovittelujournalismin kannalta ydinkysymys liittyy ennen muuta tuon lauseen jälkimmäiseen osaan: missä määrin ja millä keinoin journalismin tulisi pitää huolta siitä julkisesta keskustelusta, jota journalismin pohjalta käydään?
Tämä hankkeemme peruskysymys toistui seminaarissa useaan kertaan eri puheenvuoroissa, esimerkiksi Laura Ahvan avauspuheenvuorossa sekä Vihreän Langan päätoimittajan Riikka Suomisen poliittista äänenkannattajuutta koskevassa pohdinnassa. Todettiin, että kysymykseen vastaaminen riippuu pitkälti siitä, millaiset aiheet ja keskustelut kulloinkin ovat kohteena: siinä missä ”jännitteiden purkaminen” tuntuu kaikkien kannalta kannatettavalta tavoitteelta joissakin aiheissa, se saattaa vaikuttaa poliittisten erimielisyyksien peittämiseltä toisissa. Kaikkia jännitteitä ei voi eikä tule purkaa, eikä kaikkia aiheita voi sovitella.
Sovittelevuus ei kuitenkaan tarkoita konsensushakuista riitojen välttämistä. Ennen muuta tavoitteena on lisätä ymmärrystä kulloinkin käsillä olevasta konfliktista, tehdä näkyväksi jännitteen taustoja ja auttaa eri osapuolia hahmottamaan oman toimintansa merkitys konfliktin rakentumisessa. Tämän ymmärryksen varassa on sitten mahdollista pyrkiä rakentavaan ja toisia kunnioittavaan keskusteluun.
Tässä sovittelevan vuorovaikutuksen periaatteet tulevat journalistisen työn tueksi, kuten puheviestinnän tutkijan ja sovittelutyötä tekevän Maija Gerlanderin puheenvuoro osoitti. Myös sovitteluprosessissa voidaan painottaa dialogia ja pitää tavoite itse prosessissa eli sosiaalisten suhteiden korjaamisessa eikä niinkään ristiriitojen poistamisessa. Näissä prosesseissa on tärkeää, että keskustelijat oppivat tunnistamaan, miten heidän omat maailmankuvansa rajoittavat heidän tapaansa keskustella. Gerlander puhui myös vuorovaikutuksen mallintamisesta: ihmiset oppivat erilaisia keskustelun ja ongelmien käsittelyn malleja esimerkin kautta. Kun journalismissa tuodaan esille vaihtoehtoja perinteiselle ”vastakkaisten leirien debatille”, yhteinen käsitys keskustelun tavoista monipuolistuu.
Tässä yhteydessä viitattiin jälleen myös kysymykseen sovittelevuuden ja kriittisyyden suhteesta. Tätä suhdetta voi tarkastella myös niin päin, että kritiikitön feelgood-journalismi ja virheellinen tasapuolisuuden ihanne tuskin onnistuvat todella purkamaan jännitteitä. Sovittelevuus sen sijaan mahdollistaa avoimen kriittisyyden auttamalla tunnistamaan lukkiutuneita asetelmia ja niitä ylläpitäviä rakenteita. Mukavaa se ei aina osapuolille ole, ja myös sovittelevan journalistin on siedettävä epämukavuutta omassa roolissaan. Laura ja Mikko pohtivat aihetta myös tällä videolla (joka saa samalla kunnian avata hankkeemme YouTube-tilin!)
Kiinnostavaa on myös huomata, kuinka moneksi sovittelevuus taipuu yleisön silmissä tulokulmasta riippuen. Yleisökeskustelussa tuotiin esiin, että sovittelevuuden voi nähdä yhtenä vastuullisen ja huolellisen journalismin ominaisuutena, jonka tulisi olla taustalla kaikessa journalistisessa ajattelussa. Toisaalta jotkut näkivät sovittelevuuden mahdollisena erikoisosaamisalueena ja keinona rakentaa omaa journalistin henkilöbrändiä. Molempia näkökulmia voi pitää perusteltuina, ja näiden kummankin suunnan kehittämistä konkreettisiksi työtavoiksi jatkamme myös työpajoissa. Esimerkiksi Marikki Nykänen, Noora Kettunen ja heidän taustatiiminsä kertovat kehittelevänsä erityistä ”sovittelumediaa” osin sovittelujournalismi-hankkeen herättämiin ajatuksiin pohjautuen.
Mitä tehdä niille, jotka haluavat estää keskustelun?
Vierailijapuheenvuoron piti filosofi, tietokirjailija Ville Lähde. Hän käsitteli kirjassaan Paljon liikkuvia osia esittelemiään julkisen keskustelun tyypillisiä ongelmia. Lähde kertoi myös BIOS-tutkimusyksiköstä, jonka sai juuri nelivuotisen rahoituksen näiden ongelmien ratkomiseen: BIOS kehittää mm. YLE:n kanssa monipuolista viestintää, joka pyrkii houkuttelemaan erilaisia yleisöjä monimutkaistenkin yhteiskunnallisten kysymysten äärelle ja avaamaan erityisesti ekologisuuden, talouden ja politiikan suhteita monin keinoin.
Yksi Lähteen esittämistä kiinnostavista näkökulmista oli se, kuinka tunnistaa julkisessa keskustelussa sellaiset puheenvuorot ja toimijat, jotka pyrkivät tietyin retorisin keinoin nimenomaan ajamaan keskustelun umpikujaan ja lopettamaan dialogin. Esimerkiksi käsitteitä hämärtämällä, myyttejä ja kielikuvia toistelemalla, näkemyksiä olemuksellistamalla tai muuten yksinkertaistavaa retoriikkaa käyttämällä voidaan tehdä monimutkaisten asioiden käsittelystä mahdotonta.
Tämä nostaa esiin sovittelun ja sovittelujournalismin kannalta oleellisen rajoitteen: kaikkien kanssa tai kaikissa tilanteissa ei ole mahdollista käydä rakentavaa dialogia. Voidaan kuitenkin jälleen kysyä, onko keskustelun kannalta jotain arvoa sillä, että lausutaan julki tämä umpikuja ja puretaan näkyville syyt siihen ajautumiseen? Ja voiko tällaisen jumittavan retoriikan tunnistaminen olla joissain tapauksissa ensimmäinen askel kohti sovittelevaa vuorovaikutusta?
Mitä ”kuunteluttaminen” voisi tarkoittaa journalistille?
Toimittaja Jenni Leukumaavaara kertoi puheenvuorossaan gradustaan, jossa hän on tutkinut saamelaisten kokemuksia journalismin kohteena ja toimittajan haastateltavana olemisesta. Jennin aineistosta välittyi pettymys siihen, että haasteltavat eivät kokeneet tulleensa aidosti kuulluksi ja tästä seurasi varautuneisuus toimittajia kohtaan. Saamelaisia koskeva keskustelu näyttäytyy yksiulotteisena ja vuodesta toiseen samoja tarinoita toistavana, erilaisten kiistojen ja ”saamelaiset suuttuivat” -otsikoiden sarjana. Vähemmistön näkökulmasta koetaan, että usein aiheeseen perehtymättömät toimittajat piipahtavat pohjoisessa juttuaiheet ja näkökulmat valmiiksi mietittyinä, sopivia sitaatteja metsästämässä tai yksinkertaisia perusasioita kysellen.
Tällaisessa tilanteessa tulee hyvin esille, että jännitteisiä aiheita käsittelevän journalistin tulee kuunnella herkällä korvalla, ja myös tuntea kohdettaan tarpeeksi ymmärtääkseen kuulemaansa. ”Kuunteluttaminen”, josta olemme työpajoissa usein puhuneet, voisi puolestaan tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että sanoitetaan selvästi, miten esimerkiksi tietyt lausumat ja sanavalinnat voivat tulla tulkituksi toisista näkökulmista – ei vain kirjata tyytyväisenä ylös kärjekkäimpiä letkauksia, vaan varmistetaan, että ”sanoit juuri näin, ymmärränkö oikein ja haluatko sanoa sen julkisesti?”
Journalistisen kuunteluttamisen ajatus vaatii vielä meiltä tutkijoilta syvällisempää pohdintaa suhteessa puheviestinnän parissa viime vuosina pinnalla olleeseen kuuntelemisen teoriaan, mutta sovittelujournalismin kehyksessä kysymys on pyrkimyksestä tehdä keskusteluun osallistuvat tietoiseksi omien puheenvuorojensa mahdollisista tulkinnoista ja pohtia yhdessä julkisesti sanotun merkityksiä. Ryhmätilanteissa toimittaja voisi myös huolehtia, että osapuolet kuulevat, mitä muut sanovat. Samalla oleellinen kysymys mielipiteenvapaudesta asettuu raameihin: jokaisella on oikeus mielipiteisiin, mutta pelkän niiden lausumisen sijasta on usein tarpeen pohtia, miten nuo mielipiteet ovat muodostuneet ja mihin ne perustuvat.
Kyse on siis oman vallan ja julkisuuden voiman tunnistamisesta ja vastuun ottamisesta, mikä korostuu erityisesti vähemmistöasemassa olevista ihmisistä ja ryhmistä puhuttaessa. Kuten Jenni Leukumaavaara totesi, jutun kohteiden on kyettävä elämään laaditun jutun kanssa senkin jälkeen, kun toimittaja on jo unohtanut sen.
Mutta mistä resurssit?
Journalistit ovat kiireisiä ja mediatalojen resurssit tiukalla, joten luonnollisesti seminaariyleisöä puhutti myös kysymys sovittelujournalismin työläydestä. Sovittelevuus vaatii usein tavallista enemmän paneutumista ja aikaa luottamuksellisen ilmapiirin luomiseen. Tämä kävi hyvin ilmi toimittaja Matleena Ylikosken kuvatessa omaa työprosessiaan lääketiedettä ja täydentäviä hoitomuotoja käsittelevän radiokeskustelun ja nettijutun parissa.
Resurssikysymyksen pohtiminen on tärkeää, jos ja kun sovittelujournalismin ideoiden halutaan jäävän elämään hankkeen jälkeenkin osana journalistista työkalupakkia. Lopultahan kysymys on sekä arvovalinnoista että sovittelevuuden tuottamasta lisäarvosta: jos hankalista aiheista halutaan tehdä hyvää journalismia, on kyettävä vakuuttamaan toimitusten johto siitä, että panostus sovittelevuuteen lisää yleisön luottamusta ja sitoutumista ja vaikuttaa positiivisesti mediatalon brändiin.
Toisaalta, sovittelujournalismia koskeva keskustelu (kuten tämä blogi!) voi palvella ideapankkina, mistä toimittaja voi napata eri työvaiheisiin ja erilaisiin juttuihin soveltuvia työkaluja. Yksittäiseltä toimittajalta ei vaadi juurikaan lisäresursseja tulla entistä tietoisemmaksi polarisaatioon ja konfliktien syntymiseen liittyvistä kysymyksistä ja tunnistaa näiden yhteys omaan tekemiseen.
Ytimeen johdatti tutkija Mikko Hautakankaan avaus, jossa hän summasi, että sovittelujournalismi on työkalu, jolla journalismia voi pyrkiä tekemään paremmin. 
Sovittelujournalismi 