Uusia tarinoita etsimässä

Maanantaina 7.11. pääsimme yhdessä sovittelujournalistien kanssa osallistumaan amerikkalaisen sovittelun ammattilaisen Robert R. Stainsin työpajaan. Stainsilla on yli 20 vuoden kokemus erilaisista yhteisöjen sovitteluprosesseista Yhdysvalloissa. Hän toimii myös RSD-menetelmän (Reflective Structured Dialogue) kouluttajana Essential Partners -yrityksessä ja tekee yhteistyötä mm. Harvardin ja Kansas Staten yliopistojen kanssa. Hän vierailee parhaillaan Suomessa neuvottelu- ja sovittelupalveluja tarjoavan Akordi Oy:n isännöimänä, ja Akordin kautta mekin pääsimme Bobia tapaamaan.

stainspaja_0711_2016

Meillä oli kiinnostava kolmetuntinen lumituiskuisella Katajanokalla. Tiivistämme tähän keskustelusta muutamia ajatuksia, jotka tuntuivat aivan erityisesti resonoivan meidän sovittelujournalismimme kanssa.

Tarinat ja todistaminen. Jos jumiudumme kertomaan aina samoja stereotyyppisiä tarinoita, ne tuottavat jumiutunutta keskustelua, mistä seuraa puolestaan jumiutuneita suhteita ihmisten ja ihmisryhmien välillä. On tärkeää, että eri osapuolilla on mahdollisuus kertoa tarinansa, ja että ne tulevat ”todistetuksi”, aktiivisesti kuunnelluksi.

Teimme yhdessä harjoituksen, jossa itse kunkin piti miettiä itsestään kerrottuja tarinoita, ja oli aika valaisevaa havaita, kuinka tietyt yksittäisetkin tilanteet tai toisen sanomat sanat voivat vaikuttaa vahvasti ja pitkäaikaisesti käsityksiin siitä, millaisia olemme ja mihin pystymme. Kysymys ei siis ole vain siitä, mitä pääsemme itse sanomaan, vaan miten kuulemme toisten puhuvan meistä. Mitkä kaikki tarinat ovat mahdollisia? Mitä jää kertomatta, mitä taas kuulematta?

Jumiutuneita tarinoita muuttamalla voidaan siis päästä eteenpäin jumiutuneissa ihmissuhteissa. Journalistit voivat olla tässä avainasemassa, sillä uusia tarinoita voidaan tavoittaa esittämällä uudenlaisia kysymyksiä. Sovittelutyötä ja journalismia voisikin yhdistää aito uteliaisuus toista kohtaan, halu ymmärtää – kuten Bob sanoi, uteliaisuutta tulee ruokkia, ”cultivate the curiosity”!

Kysymisen voimaan liittyy tietysti myös riskinsä. Niin sovittelijalla, toimittajilla kuin meillä tutkijoillakin oli kokemuksia siitä, kuinka huonosti muotoiltu kysymys saattaa nostaa kysymyksen kohteen takajaloilleen ja lukita vuoropuhelun tavalla, jonka purkaminen vaatii jälleen paljon työtä. Bob käytti psykologiasta ja neurobiologiasta tuttuja käsitteitä kuvatessaan näitä ”pakoreaktioita”: uhkaa kokiessaan keskustelukumppani voi joko vetäytyä tai hyökätä, ja kumpikin näistä reaktioista puolestaan synnyttää uhan tunnetta toisessa keskustelijassa.

Tämän vuoksi on syytä pitää mielessä, että kun esität ihmiselle kysymyksen, hän puolestaan lukee sinua sen kysymyksen kautta. Mihin pyrit kysymyksillä, miksi haluat tietää, mitä oletuksia sinulla jo on? Luottamuksen ilmapiirin rakentamiseksi yksi toimiva keino voikin olla se, että tarjoaa avoimesti mahdollisuuden vastakysymyksiin. ”Aion kysyä sinulta nyt jotain hieman hankalaa, mutta ennen kuin vastaat, saat esittää minulle vastakysymyksen.”

Konfliktien sovittelutyön ja julkisen keskustelun tuottamisen välillä on löydettävissä paljon yhtymäkohtia, mutta myös eroavaisuuksia. Näiden risteyskohtien sovittelua jatkamme työpajoissamme!

Pojat vastaan tytöt – kielletty!

Eilen meillä oli taas somekohu. Tänään se tuntuu jo vähän vanhalta, huomenna ehkä hädin tuskin muistamme, mistä oikeastaan puhuttiin. Oliko tällä sittenkään mitään väliä, kannattaako tähän enää tutkijan kommentoida mitään?

Sovittelujournalismihankkeen tavoite on kehittää journalistisia käytäntöjä, jotka auttavat käsittelemään kuohuttaviksi tiedettyjä aiheita ilman turhaa kärjistämistä ja riidan lietsomista. Toinen tavoite on tunnistaa ja tehdä näkyviksi julkiseen keskusteluumme vaikuttavia käytäntöjä, jotka puolestaan näyttävät nimenomaan johtavan kärjistymisiin ja tuottavan ”kohuja”. Mutta miksi – eikö värikäs keskustelu ole vain hyväksi?

Eilisen päivän aikana (18.10.2016) Suomessa ja somessa käytiin läpi jo tutuksi tullut kohun kierto. Kuten tapana on, alkuperäinen lähde ja aihe hämärtyi hyvin nopeasti ja tunteikasta keskustelua käytiin lähinnä otsikoiden perusteella. Ärtymystä ilmaistiin ja vastalauseita esitettiin ensin itse (oletettua) asiaa kohtaan; sitten toisia keskustelijoita ja heidän puheenvuorojaan  kohtaan; ja lopulta koko ”kohua” ja erityisesti klikkijournalismia kohtaan. Edelleen, kuten kohuille tyypillistä on, näin seuraavana päivänä juttu tuntuu jo väljähtyneeltä ja useimmat taitavat ihmetellä, mistä lie oli kysymys. Käytän nyt kuitenkin vielä hieman energiaa jutun purkamiseen näin mediakulttuurin tutkijan positiosta käsin, koska tapaus auttaa valaisemaan niitä törmäyspisteitä, joihin pyrimme vaikuttamaan.

Näin se meni:

Aamulla Helsingin Sanomien Nyt-liite julkaisi verkossa jutun, joka käsittelee sitä, että tasa-arvolain mukaan jokaisen Suomen koulun ja oppilaitoksen on laadittava tasa-arvosuunnitelma vuodenvaihteeseen mennessä. Jutussa viitataan Opetushallituksen jo viime vuonna (!) julkaisemaan oppaaseen, joka on laadittu oppilaitoksille tätä työtä helpottamaan, mutta korostetaan myös, että ”muutos on osa kansainvälistä kehitystä”. Tätä selvennetään käsittelemällä laajasti Australian kouluissa tehtävää tasa-arvotyötä. Lopuksi jutussa todetaan, että Suomessa ”vaadittu uusi tasa-arvosuunnitelma ei ole yhtä jäykkä kuin australialainen”. Juttua varten haastateltu Opetushallituksen opetusneuvos Satu Elo perustelee tätä näin: ”Meillä ei ole tapana kirjoittaa kauhean yksityiskohtaisia ohjeita, koska meillä opettajat ovat korkeasti koulutettuja. Heitä ei tarvitse kädestä pitäen ohjata vaan he ymmärtävät itse, miten toteuttaa opetuksessa ilmoitetut tavoitteet.”

Nyt-liitteen juttu oli siis sinänsä melko perusteellinen ja hyvin taustoitettu. Kuitenkin sen otsikko ja ensimmäiset lauseet sekä kuvituskuva (joka muuten nyt on jo vaihdettu; alkuperäinen kuvakaappauksena alla), eli jutun kärki, on laadittu herättämään kiinnostusta vetoamalla kulttuurissamme tunnettuun diskurssiin, jota voisi ehkä otsikkokielellä ”sukupuolisodaksi” kutsua.

hs_sukupuolijupakka

 

Juttu alkaa: ”Ensi vuoden alusta lähtien Suomen kouluissa ei enää puhuta tytöistä ja pojista, jos kouluille annetut suositukset toteutuvat.
Ainakaan ei pitäisi puhua. Se liittyy tasa-arvosuunnitelmaan, joka tulee pakollisiksi Suomen peruskouluissa.”

Tämän jälkeen koko eilisen kestänyt mediakirjoittelu rakentui käytännössä tämän otsikon ja alkulauseen ympärille. Ilta-Sanomat julkaisi kello 10.11 jutun otsikolla ”Opetushallitukselta linjaus: Kouluissa ei ensi vuonna puhuta tytöistä ja pojista”. Iltalehti julkaisi oman juttunsa noin tuntia myöhemmin (11.26), pistäen otsikossa vielä paremmaksi: ”Opetushallitus: Pojat eivät ole poikia ja tytöt tyttöjä – ensi vuonna kouluissa saa puhutella vain nimillä”.

Molemmat iltapäivälehdet viittasivat myös Opetushallituksen oppaaseen ja varustivat juttunsa asianmukaisesti maininnalla ”asiasta kertoi ensimmäisenä Nyt-liite” – mutta mistä asiasta? Juttujen kärkiä voi tulkita niin, että puheena ollut asia ei ainakaan tässä vaiheessa ollut enää vuodenvaihteessa voimaan astuva velvoite koulujen tasa-arvosuunnitelmasta, tai sen yhteys muiden maiden tasa-arvotyöhön, tai edes Opetushallituksen viime vuonna julkaistun oppaan konkreettinen sisältö. Nyt puhuttiin epämääräisestä koululaisiin kohdistuvasta muutoksesta, jopa uhasta, jonka annettiin ymmärtää olevan lähtöisin jonkin byrokraattisen toimijan kulisseissa antamista käskyistä, ja jonka lehdet nyt tuntuivat tuovan päivänvaloon.

Tämän jälkeen, noin puoleltapäivin tiistaina, edettiin kohun kuumimpaan kuohuntavaiheeseen. Iltapäivälehdet ja muut lehdet jatkoivat teeman käsittelyä erilaisilla pienillä täydentävillä jutuilla, mutta todellista tuulta purjeisiin saatiin, kun ulkoministeri Soini otti asian esille blogissaan otsikolla ”Pojat on poikia”. Ministeri viittasi ”opetushallituksen uusiin ohjeisiin” ilmauksilla ”humpuuki rehottaa” ja totesi että ”me emme lähde tällaisiin vouhotuksiin mukaan”, ikään kuin kyse olisi juuri ehdotetusta muutoksesta jota Perussuomalaiset ei aio kannattaa. Tämän jälkeen useat mediat siteerasivat puolestaan Soinia.

Iltapäivällä puhuttiin jo enimmäkseen itse kohusta eikä sen lähteiksi nimetyistä asioista tai teksteistä. Nyt-liite oli julkaissut jo klo 11.29 tarkentavan kolumnin alkuperäisen jutun kirjoittajalta otsikolla ”Ei, sukupuolia ei olla edelleenkään kieltämässä kouluissa”. Kello 13.21 YLE Uutiset julkaisi jutun otsikolla ”Koulujen tasa-arvo-opas raivostutti vanhemmat – Opetushallitus: Kouluissa saa edelleen puhua tytöistä ja pojista”. Sanomalehdet kirjoittivat ”nettimyrskystä”, toimittajat kirjoittivat kommenttikolumneja, bloggaajat bloggasivat ärhäkkäästi, nokkelat kommentit sinkoilivat Twitterissä ja ihmiset ilmoittivat närkästyneinä kantojaan Facebookissa.

Kohun alkuperäiset lähteet puolestaan rauhoittelivat, että mitään syytä kohuun ei ole: Iltalehti täydensi päivän tarjontaansa klo 16.52 jutulla ”Opetushallitus: kukaan ei kiellä kutsumasta poikia ja tyttöjä pojiksi ja tytöiksi”, Helsingin Sanomat kirjoitti klo 19.32 yhteenvetomaisesti ”Opetushallitus yrittää purkaa sukupuolittuneita rakenteita kouluista ja sai raivoisaa palautetta – ulkoministeri Soini kutsuu linjausta ”humpuukiksi””.

Iltaan mennessä oltiin siis jo siirrytty mediakritiikin metatasolle, kuten Saku Timonen blogissaan. Oma somevirtani täyttyi ”taas yksi turha somekohu” -tyyppisestä naureskelusta ja päivittelystä: medialukutaitoiset aikuiset toki tietävät, miten nämä hommat menevät. He tunnistavat, että kyseessä oli jälleen yksi esimerkki tabloid- ja klikkijournalismin ärsyttävimmistä puolista: faktoja hämärtäen, ”tahallaan väärinymmärtämällä” ja epätarkasti siteeraamalla luotiin närkästyneiden kommenttien virta, josta voidaan sitten edelleen uutisoida ”kohuna”. Joopa joo, paskamedia taas vauhdissa, kuka jaksaa enää välittää.

No mitä sitten?

On ongelmallista, jos kohujen seurauksena niistä ei jakseta enää välittää. Ongelma on, jos toistuvat kohut saavat ihmiset menettämään luottamuksensa journalismin ja julkisen keskustelun merkitykseen yhteisten asioiden käsittelyssä. Janne Ikonen ja Kimmo Mäkilä avaavat kohun logiikkaa huolellisesti jo viisi vuotta sitten julkaisemassaan artikkelissa ”Tästä nousi kohu! Miten jatkuvat kohut rapauttavat journalismia”. He toteavat: ”Jatkuvien kohujen merkitys ei jää yksittäisten journalististen juttujen sisälle. Ne edistävät myös sellaisen julkisuuden kulttuurin syntyä, jossa reaalinen todellisuus siirtyy yhä kauemmas journalismin yleisöjen ulottumattomiin.”(Journalismikritiikin vuosikirja 2011, 186-195.)

Eilisen kaltaisia kohuja voi siis tuskin pitää mediatoimijoidenkaan etuna, etenkään pitkällä tähtäimellä. Ovatpa kohut tarkoituksellisesti kokoon kieputettuja nettimyrskyjä tai esimerkiksi toimittajien kiireen aiheuttamia väärinymmärryksiä, ne ovat omiaan vahvistamaan epäluuloja ”valtamediaa” kohtaan ja saavat ihmiset käpertymään yhä enemmän omien viestinnällisten kupliensa suojiin.

Whitney Phillips kirjoittaa nettitrollaamista käsittelevässä tutkimuksessaan ”This is Why We Can’t Have Nice Things: Mapping the Relationship Between Online Trolling and Mainstream Culture”, että valtavirtamedian toiminta noudattaa itse asiassa itsekin trollaamisen logiikkaa: tahallinen faktojen hämärtäminen, kärjekkäiden ja kuohuttavaksi tiedettyjen ilmausten ja kuvien käyttö ja raivokkaita tunnemyrskyjä sisältävien keskustelujen esillä pitäminen ovat kaikki paitsi nettiyhteisöjen viestintää tahallaan hämmentävien ilkikuristen trollien keinoja, myös niitä keinoja, joilla trolleja paheksuva valtavirtakulttuuri kerää yleisöä. Edellä kuvaamani eilinen tapahtumien kulku tuntuu istuvan hyvin Phillipsin argumenttiin!

Mikä sitten voisi olla sovittelujournalismin lähestymistapa kohuihin? Journalististen toimijoiden on tietenkin tärkeää tunnistaa oma osallisuutensa kuviossa. Onko lopulta eduksi osallistua kohun ruokkimiseen? Miten voisi tehdä klikkisyklin katkaisemisesta kannattavaa? Voisiko älyllisesti rehellisellä näkökulmalla olla jopa enemmän uutisarvoa kuin tahallisella kärjistämisellä?

Voisiko kohun jälkeen jatkaa vaikka jutulla: ”Mistä tässä teidän mielestänne todella oli kysymys?”

Mikko Hautakangas

Keskeneräisyys ja epävarmuus sovittelijan työkalupakkiin?

Kävin puhumassa viime viikolla sovittelujournalismista Tiedetoimittajat ry:n kongressissa Helsingin yliopistolla. Puheenvuoroni pidin avoimen tiedeviestinnän hengessä: onhan tutkimushankkeemme vielä pahasti kesken.

Olen kuitenkin koko hankkeen ajan ajatellut, että nyt on kyseessä tutkimus, joka on parhaimmillaan silloin kun se on vielä keskeneräinen, kun sovittelujournalismin periaatteet ovat vasta muotoutumassa ja niitä voi käsitellä journalismia ja viestintää tekevien ammattilaisten kanssa yhdessä. Valmiin paketin ja varmojen kikkojen tarjoaminen ei tunnu tässä kohdin toimivalta.

Keskeneräisyys tuntui olevan viime viikon teema myös siksi, että puheviestinnän tieteellinen yhdistys Prologos ry palkitsi tuolloin elämäntyöpalkinnolla Timo Pehrmanin. Hän on pitkän linjan sovittelija, joka on viimeksi keskittynyt erityisesti työyhteisösovitteluun ja kehittänyt siihen käytettävän mallin väitöskirjatyönään.

Keskeneräisyys tuli esiin Ylen haastattelussa, jossa Pehrman totesi, että mitä epävarmempi olo sovittelijalla on, sitä parempi sovittelusta tulee. Tällä hän viittasi tulkintani mukaan siihen, että liika itsevarmuus ei sekavassa konfliktitilanteessa vie eteenpäin. Pitää sietää sekasotkua, tunnetta ja keskeneräisyyttä. Lisäksi hän muistutti, että sovittelija ei saa mennä opettamaan osapuolia ja että valesovittelijoitakin voi olla liikkeellä ja niitä pitää varoa.

Tässä kohdin mietin itsekriittisesti: emmehän vain ole tässä hankkeessa sellaisia valesovittelijoita, jotka raapaisevat sovitteluteorioiden pintaa ja jatkavat matkaa liian nopeasti? Esitelmää laatiessani itselleni kuitenkin kirkastui hankkeemme yksinkertainen perusajatus uudestaan: jos sovittelun menetelmiä sovelletaan jo kouluissa, työpaikoilla, oikeuslaitoksessa, perheissä, naapurustoissa ja ympäristöasioissa, niin miksei sitten myös journalismissa?

Sovittelu pitää tällöin kuitenkin ottaa tosissaan ja niin, ettei journalismi ole mukana tuottamassa valekompromisseja ja valetasapuolisuutta. Sovittelujournalismin kehittely saattaa siis vielä olla kesken, muttei valheellista tai pinnallista. Tutkimuksen maailmassa saamme vielä välillä nauttia johonkin asiaan syventymisestä ja keskittymisestä, ja sovittelun käsitettä pitää vielä tosissaan tutkiskella juuri journalismin näkökulmasta.

Syventyminen ja pohdiskelu eivät puolestaan aina ole mahdollista uutisjournalismissa. Siksi sovittelu voi osoittautua hankalaksi ainakin nopeatempoiselle päivittäisjournalismille. Tämä tuli esiin tiedetoimittajien paneelissa, josta jäi mieleeni kansanedustaja Pekka Haaviston käyttämä termi ”myötäkuuntelu”.

Haavisto kertoi, kuinka tärkeää hänen kokemuksensa mukaan konfliktien sovittelussa on, että jaksaa kärsivällisesti kuunnella osapuolten puheenvuorot loppuun saakka. Ensin toistuvat tutut argumentit ja pinnalla olevat tunteet, mutta nämä pitää vain jaksaa myötäkuunnella. Vasta loppuvaiheilla tulee yleensä esiin jotain sellaista, jossa on nivelkohta toisen osapuolen ajatteluun.

Laura Ahva

Perjantain studioyleisössä

Olimme perjantaina YLEn Perjantai-ohjelman studioyleisössä. Teemana oli ”Viha ei koskaan lopu vihalla”, empatian ja kuuntelemisen tärkeys. Ohjelman tekijät olivat inspiroituneet parin viikon takaisesta kohtaamisestamme luennolla ja meidät oli pyydetty eturiviin valmiina kommentoimaan tarvittaessa. Kiitoksia vielä kutsusta Perjantain väelle! Me kuuntelimme. Suoran TV-lähetyksen hektisessä tunnelmassa ei lopulta tilaa yleisökommenteille jäänyt, joten kertokaamme muutamia ajatuksia nyt näin blogin välityksellä.

perjantai

Kuka pääsee ääneen?

Perjantai-ohjelma on YLE:n perjantain loppuillan prime timessa (klo 21-22) suorana lähetettävä keskusteluohjelma, jota mainostetaan mm. ”epäkorrektiksi keskusteluohjelmaksi, joka pistää miettimään”. Ensisijainen tavoite ei siis liene syvällisen analyysin tuottaminen, vaan puheenaiheiden luominen ja erilaisten näkökulmien tarjoaminen jatkokeskustelua varten. Alusta alkaen Perjantain tyyliin on kuulunut teemojen käsittely tuomalla rinnakkain lavalle kaksi keskenään ristiriitaistakin henkilöä, ”eri leirien” edustajat. Kumpaakin vierasta kuullaan ensin erikseen, lopuksi vielä yhdessä. Usein tämä avaa kiinnostavia mahdollisuuksia dialogille ja osoittaa, että erimielisetkin mahtuvat samalle lavalle. Vähintään yhtä usein vierasvalinnat myös herättävät vastalauseita kritiikittömästä ääneen päästämisestä tai tasapuolisuusharhasta.

Perjantain ympärillä käyty ennakkokeskustelu osoitti jälleen, että TV-ohjelmaan kutsutuksi tuleminen, keskusteluun antautuminen tai siitä kieltäytyminen ovat kaikki jo sinällään painavia puheenvuoroja. Näillä puheenvuoroilla voi myös olla erilaiset yleisöt – etenkin näin sosiaalisen median aikana keskustelusta kieltäytyminen yhdellä areenalla voi avata painokkaan keskustelun toisella. Samalla tavalla myös sitä, että ei ole tullut kutsutuksi keskusteluun, voidaan käyttää argumenttina ”omien” joukossa: ”yritetäänkö meidät vaientaa?”.

Vaikuttaakin siltä, että vierasvalinnoista ja niihin liittyvästä ”somepelosta” eli ennakoitavissa olevasta kritiikistä on tullut (etenkin konfliktiherkkien aiheiden kohdalla) merkittävä osa ajankohtaisohjelmien taustalla tehtävää työtä. Liekö niin, että itse televisioruudulla näkyvän keskustelun suunnitteluun jää vähemmän paukkuja, kun jo keskustelun rakentamisesta on tullut yhä monimutkaisempi julkisuuspeli? Julkisten puheenvuorojen tarjoajat eivät voi enää luottaa siihen, että näkyvyys on itsestään selvästi haluttua. On mietittävä, mitä kukin keskustelija voi saavuttaa osallistumalla keskusteluun, mitä he riskeeraavat osallistuessaan, tai millaisen viestin he lähettävät kieltäytymällä.

Pyrkimys keskustelun moniäänisyyteen on sinänsä arvokasta ja sovittelevuuden näkökulmasta välttämätöntäkin. Tämän moniäänisyyden hallinta voi kuitenkin osoittautua hankalaksi (kuten esimerkiksi Veikka Lahtinen tuoreessa bloggauksessaan toteaa).

Keskustelun rajaamisen haaste

Sovittelujournalismin näkökulmasta olemme puhuneet aiemminkin siitä, että sovittelevuus ei välttämättä toimi kaikissa mediamuodoissa eikä kaikissa aiheissa. Perjantain 55 minuutin suora TV-lähetys, jonka rakenteeseen kuuluu myös yksi lyhyt insertti ja lyhyt dokumentti, asettaa väistämättä hyvin tiukat raamit puheenvuoroille, sekä toimittajien mahdollisuuksille puuttua niihin esimerkiksi jatkokysymyksiä esittämällä. Useimmat puhujat ovat epäilemättä valmistelleet ennen lähetystä joitakin pääpointteja, jotka haluavat tuoda esiin (niin mekin teimme: pääviesti oli mietittynä ennen kuin lähetys edes alkoi, ja perustui näin ollen ennakointiin enemmän kuin varsinaisesti keskustelun kuuntelemiseen!). Niiden lisäksi varsinaiselle kuuntelemiselle ja reagoinnille jää lopulta yllättävän vähän tilaa.

Hektinen TV-keskustelu on myös hankala pitää tiukasti annetussa teemassa. Etenkin tällä kertaa teema oli varsin sumearajainen (empatia ja kuunteleminen), ja yleisössäkin tuntui siltä, ettei keskustelun tarkoitus tai tavoite ollut ihan selvillä. Puhuttiin yhtäältä toisen kuuntelemisesta ja ymmärtämisestä, mutta kuitenkin lopulta ajauduttiin jälleen pohtimaan maahanmuuttopolitiikkaa ja rasismia yleisesti vanhojen argumenttien vastakkainasettelulla (onko maahanmuutto turvallisuusriski ja taloudellinen uhka vai humanitäärinen velvollisuus ja taloudellinen mahdollisuus).

Kun tarkoitus oli pohtia empatian tai sen puutteen merkitystä tässä keskustelussa, tässä ei lopulta päästy kovin pitkälle, vaikka toimittajat yrittivätkin kysyä vierailta, voivatko nämä empaattisesti ymmärtää keskustelukumppaninsa näkökulmia. Meille yleisössä jäikin tunne, että keskustelu alkoi vasta käydä hedelmälliseksi siinä kohtaa, kun olikin jo loppujuonnon aika.

Tarinallisuus toimii lähtökohtana

Ohjelman pyrkimys empaattisuuteen ja kuuntelemiseen tuli esiin ennen muuta kolmeen henkilötarinaan keskittymisenä: studion livehaastatteluissa syyrialaistaustainen ”Aleppon lelusalakuljettaja” Rami Adham ja Perussuomalaisten kansanedustaja Juho Eerola kertoivat omista taustoistaan ja valaisivat niiden avulla omia poliittisia näkemyksiään suhteessa maahanmuuttoon ja pakolaiskriisiin. Lisäksi dokumentti-insertissä ”Paluu Bagdadiin” kuultiin irakilaisen turvapaikanhakijan Alaa Namsawyn tarina kokemuksistaan turvapaikanhakijana Lieksassa, kielteisen turvapaikkapäätöksen saamisesta ja paluusta kotiin Bagdadiin sen jälkeen.

Kuten sojo-työpajoissakin on puhuttu, henkilöiden kautta kerrotut tarinat ovat usein hyvä lähtökohta monimutkaisten ja tunteita herättävien aiheiden käsittelyyn. On tärkeää, että keskustelun kohteena olevat pääsevät kertomaan omin sanoin kokemuksistaan.  Kerronnallinen muoto ylipäänsä tutkitusti helpottaa yleensä myös sellaisten viestien vastaanottamista, mitkä ovat ristiriidassa omien arvojen ja poliittisten näkemysten kanssa.

Henkilötarinat voivat siis auttaa keskusteluyhteyden avaamisessa, kun keskustelun osapuolet näyttäytyvät yksilöinä inhimillisine vaikuttimineen, eivät vain puolueiden, ideologioiden tai instituutioiden edustajina. Samalla on kuitenkin tärkeää myös pitää keskustelu konkreettisena: oleellista on, mitä on tapahtunut, sanottu tai tehty, ei niinkään se, ”mikä sinä olet”.

Voisiko kuunteleminen olla hyvää telkkaria?

Miten sitten onnistuttiin siinä empaattisessa kuuntelemisessa, jota illan teema lupasi? Kuunteleminen ei tarkoita pelkkää ääneen päästämistä, vaan on myös syytä osoittaa, että keskustelun osapuolet ovat tulleet kuulluksi. Tämä ei tarkoita kritiikitöntä hymistelyä, vaan myös esimerkiksi sanavalintoihin tai epäsuoriin vihjauksiin tarttuminen voi olla aktiivista kuuntelemista. Tarkennusten penääminen palvelee lopulta kaikkia keskustelun osapuolia, kun väärinymmärrysten ja kärjistysten riski pienenee.

Yksi tärkeä oppi kuuntelevan keskustelun rakentamiseksi on, että kanssakeskustelijan puheen sisäistämiselle on annettava aikaa, tyyliin ”Odotas hetki, kun mietin tuota mitä sanoit”. TV-muoto tuntuu kuitenkin suosivan mielellään napakoita, ehkä huumorilla sävytettyjä tai sanavalinnoiltaan kärkeviä soundbyteja, joita yleisön on helppo lainata twiiteissä ja joista saa myös lyhyitä klippejä ohjelmaa mainostaviin verkkovideoihin. Toisaalta, onko tämä ainoa tapa olla kiinnostava TV-kasvo? Ehkä juuri ”pysähdytäänpä hetkeksi miettimään” voisikin olla yllättävä ja kiinnostava puheenvuoro? Voiko kuunteleminen olla myös viihdyttävää?

Perjantain tapauksessa jäimme myös miettimään suoran lähetyksen lomassa nähtyjen inserttien roolia keskustelussa. Myös näitä puheenvuoroja olisi voinut ottaa mukaan keskusteluun perusteellisemminkin. Esimerkiksi päiväkotilasten neuvot kehumisesta, kiittämisestä ja niin itsen kuin toistenkin kunnioittamisesta olivat oikein toimivia keskustelutaitojen evästyksiä! 🙂

Perjantai on tyyliltään rento ja myös omanlaisellaan huumorilla ryyditetty. Tämä jättää tilaa monenlaisille puheenvuoroille, erimielisyyksillekin. Ja vaikka livelähetyksen rajoittavat raamit tulivatkin selväksi myös viime perjantain lähetyksessä, ohjelma on kuitenkin suhteellisen rauhallinen, kun vieraita on vain kaksi ja heidät kohdataan kahteen eri otteeseen. Lähtökohdat sovittelevaan ja rakentavaan keskusteluun ovat siis hyvät, ja mielestämme monia onnistumisia on jo nähtykin. Lupaamme kuunnella teitä tulevinakin perjantaina!

Sojoa ja A2:ta luennolla

jova13.PNG

Torstaina 15.9. puhuimme sovittelujournalismista Tampereen yliopiston journalismin ja viestinnän opiskelijoille. Kyseessä oli ”Journalismin iltapäivä” -luentosarjan osa otsikolla ”kohti rakentavampaa julkisuutta”: YLE:n tuottaja Pasi Toivonen puhui A2-iltojen ja Perjantain tekemisestä, Mikko Hautakangas esitteli sojo-projektia ja Laura Ahva osallistui Twitterissä livetwiittaukseen.

Teimme luennon livetwiittauksesta Storify-koosteen, joka löytyy täältä.

Tämän viikon perjantaina 30.9. Laura ja Mikko ovat puhumassa projektista Tutkijoiden yö -tapahtumassa Tampereen Museokeskus Vapriikissa. Keskustelu jatkuu siis, eikä vain  netissä!

 

Sovittelevuutta jälkikeskusteluun

sovitteleva-jalkikeskustelu

Moni toimittaja kokee, että jutun julkaisemista seuraava jälkikommentointi ei kuulu enää toimittajalle. Myös työpajoissa kävi selväksi, että juttukommenttien lukemista ei pidetä kovin järkevänä toimittajan ajankäyttönä. Verkkokommentointi jätetään elämään omaa elämäänsä.

Keskustelun kärjistyminen tapahtuu kuitenkin usein juuri jälkikeskustelussa, vaikka itse asetelmat eivät välttämättä synnykään sen aikana. Pohdimme työpajoissa, miten jännitteitä purkava jälkikeskustelu voitaisiin ottaa huomioon journalistisen työn eri vaiheissa. Millaisin keinoin voisi kutsua toista kuuntelevaan, ratkaisuja etsivään verkkokeskusteluun jatkuvan kinaamisen sijaan? Kinaamisen, joka karkottaa pois osan keskustelijoista.

Puhuimme työpajoissa siitä, miten aiheen kehystämisellä ja rajaamisella voi olla vaikutusta jutun synnyttämään keskusteluun. Pieneen ja konkreettiseen kiistaan on helpompi etsiä uusia ja rakentavia näkökulmia kuin suureen ja ideologiseen. Myös haastateltavien valinnalla voi olla merkitystä syntyvän keskustelun kannalta.

Juttu voi toimia myös herättelevänä keskustelunavauksena. Silloin jutun itsessään ei tarvitse olla erityisen sovitteleva, vaan varsinainen sovittelevuus toteutetaan jälkikeskustelussa.

Keskustelun pelisäännöt on hyvä tehdä selväksi. Voi sanoa suoraan, millaista keskustelua toivotaan ja mistä nyt pitäisi puhua. Moderointi hyväksytään ja sitä arvostetaan todennäköisemmin silloin, kun se on läpinäkyvää. Moderoinnin periaatteiden avaaminen edellyttää, että linja on selvä myös toimituksessa.

Toimittajan läsnä olo koettiin hyväksi keinoksi parantaa kommentointia, vaikka harva kertoi osallistuvansa itse. Keskustelun avaaminen vain määräajaksi mahdollistaisi sen, ettei toimituksen tarvitse ottaa aikaa ja vastuuta keskustelun seuraamisesta kuin vain tietyksi ajaksi. Voisiko freelancer taas hinnoitella keskustelun lukijoiden kanssa osaksi juttua?

Läsnä olevuus voisi olla myös kannustavan ja kiittävän palautteen antamista sen sijaan, että puututaan vain huonoihin kommentteihin. Huumorilla voi saada rentoutta keskusteluyhteyteen. Lukijallekin jää mukava ja henkilökohtaisempi kokemus. Asiattomuuksien siivoaminen voi olla välttämätöntä, mutta keskustelun rakentaminen pelkän kontrollin varaan vähentää kommentointia ja on loputon suo.

Conciliatory journalism?

Toinen kierros Helsingin ja Oulun työpajoja on nyt viety läpi onnistuneesti ja innostuneesti! Toisessa tapaamisessa kävimme läpi kokemuksia ja havaintoja, mitä kevään työpajoissa esiin nousseiden teemojen ympärillä on kesän aikana tehty – sovittelulasien läpi katsottuna suomalaisesta mediamaisemasta löytyy paljonkin esimerkkejä sovittelevasta ja rakentavasta otteesta, mutta myös (usein tahattomasti) vanhoihin poteroihin lankeavia ja jännitteitä vahvistavia journalistisia ratkaisuja.

Niitä hyviä esimerkkejä alamme nyt tuottaa lisää. Työpajalaisilla oli ilahduttavan monenlaisia aiheita ja erilaisia lähestymistapoja omien sojo-kokeilujensa ideoiksi, pienistä paikallisista kahnauksista globaaleihin jännitteisiin, tutkivasta journalismista osallistaviin mediapajoihin ja rakentavamman verkkokeskustelun kehittämiseen. Kerromme näistä täällä blogissa sitä mukaa kun tuotoksia tulee julki.

Työkaluja syksyn työn pohjaksi haettiin työpajoissa rakentavan journalismin, kansalaisjournalismin ja verkkokeskusteluttamisen toimintamalleista. Näiden pohjalta ehdottamiamme ”sovittelujournalismin periaatteita” lähdetään nyt sitten käytännössä testaamaan ja muokkaamaan edelleen. Samalla kootaan jo ensi kevään työpajoja, jotka pääsevät tammikuussa aloittamaan työnsä jo opitun pohjalta.

Me tutkijat valmistaudumme myös puhumaan hankkeestamme useissa kansainvälisissä konferensseissa tulevan syksyn ja talven aikana. Samalla olemme pohtineet sovittelujournalismi-käsitteemme englanninnosta. Tällä hetkellä osuvimmalta tuntuu conciliatory journalism. Sovittelujournalismin tavoitehan ei ole ratkaista puheena olevia ongelmia tai taivuttaa erimielisiä osapuolia sovintoon, vaan auttaa ymmärtämään yhdessä ristiriidan eri näkökantoja, purkaa julkiseen keskusteluun liittyviä jännitteitä ja vähentää riitelyä. Siksipä conciliation-termin eräs sanakirjamääritelmä puhutteli meitä erityisesti yksinkertaisuudellaan: ”conciliatory describes things that make other people less angry”.

Kesän kepeydestä arjen ahdistukseen?

Kesällä omat somekanavani näyttivät hyvin erilaiselta kuin suurimman osan vuodesta. Uutisia ja kolumneja kommentoivien linkkien sijaan ystäväni jakoivat kuvia ja tunnelmia järvenrannoilta ja kesätoreilta, perheidensä keskeltä ja matkoilta. Upeita maisemia ja kypsyvää satoa! Toki isoimmat uutisaiheet nousivat näkyviin nytkin, mutta ei tavallisella intensiteetillä. Toisaalta kokemukseeni saattoi vaikuttaa sekin, että samaan aikaan seurasin itsekin somea ja uutissovelluksia huomattavasti tavallista harvemmin, ehkä kerran päivässä jos muistin. Kerran havahduin huomaamaan, että en ollut avannut telkkaria viiteen päivään. Kyse ei ollut tietoisesta mediapaastosta, vaan mieli oli yksinkertaisesti vapaalla siitä ”kärryillä pysymisen” halusta ja paineesta, joka tavallisesti arkeani hallitsee. Oli kiintoisaa havaita olevansa, kuten ilmeisesti monet tuttavistani, lomalla myös velvollisuudesta kokea huolta ja ahdistusta.

Kun tätä sovittelujournalismihanketta suunniteltiin, puhuimme palavereissa ”ahdistuksenpurusta” – muistan kirjoittaneemme johonkin fläppitauluunkin ”anti-anxiety tool”. Myös viime vuosina paljon puhuttaneen rakentavan journalismin (constructive journalism) idean ytimessä on positiiviseen psykologiaan perustuva havainto siitä, että (etenkin uutis-)journalismin taipumus keskittyä onnettomuuksiin, uhkiin ja vastakkainasetteluihin tuottaa yleisössä ahdistusta, passiivisuutta ja tarvetta rajoittaa omaa mediakulutustaan; sen sijaan ratkaisumahdollisuuksien esittäminen ja toivon tarjoaminen vetoaa ja aktivoi yleisöä. Rakentava, ratkaisukeskeinen, sovitteleva journalismi houkuttaa yleisöjä tarjoamalla tien eteenpäin ja auttaa vähentämään ahdistusta, muutenkin kuin sulkemalla vastaanottimet.

Jostakin kesäniittyjen usvan raoista silmiini osui samaan aiheeseen liittynyt Mikael Jungnerin Facebook-seinältä alkanut keskustelu. Jungner oli julkaissut aiemmin päivityksen, jossa arveli Donald Trumpin nousun, Turkin poliittisen tilanteen ja Brexitin olevan seurausta ennemmin enemmistön tietämättömyydestä kuin joidenkin ilkeästä juonittelusta, ja korosti empatian ja vuorovaikutuksen merkitystä. Iltalehti laati tästä uutisen näkökulmalla ”Mikael Jungner tylyttää kansalaisia”. Jungner kommentoi Iltalehden toiminnan ilmentävän usein toistuvaa ilmiötä: ”Käsillä on viestinnällinen riitti, jolla uusinnetaan negatiivista maailmankuvaa. Pelokkaat maksavat/klikkaavat löytääkseen lisää pelkoa.”

Keskustelu negatiivisen maailmankuvan korostumisesta jatkui mm. Tehy-lehden blogissa, missä kaivattiin maalaisjärkeä mm. onnettomuusuutisointiin: ikävistä asioistakin voi, ja tulisi, kertoa ilman ylenmääräistä kauhistelua. Pohjimmiltaan kyse on siis jälleen tiedonvälitykseen liittyvästä ”tunteenvälityksestä”: millaiseen tunnekehykseen kerrottavat faktat liitetään? Millaista reaktiota yleisössä tavoitellaan? Esimerkiksi Iltalehden Jungner-uutinen houkuttelee ”kansaa” närkästymään ”eliittiä” edustavalle Jungnerille, ei esimerkiksi pohtimaan hänen kanssaan (vaikka sitten vastaan väittäen) yleissivistyksen ja vuorovaikutuksen merkitystä poliittisille prosesseille. Jutun myötä saamansa kärkkään palautteen seurauksena Jungner puolestaan päätyy Facebook-päivityksessään stereotyypittelemään tiettyä kansanosaa piikikkäästi. Näin on jälleen yksi turhauttava ”somekohu” syntynyt…

Elokuun lopussa kokoonnumme jälleen sovittelujournalismin työpajojen merkeissä ja tartumme yhdessä konkreettisiin juttusuunnitelmiin, joiden kautta se ”anti-anxiety toolkit” alkaa hahmottua. Kohteet eivät (valitettavasti) ole sulaneet kesähelteisiin, vaan jännitteisiä aiheita riittää kaikissa mittaluokissa – mansikkakriisi nähtiin jo kesän lööpeissä, ehkä se vanha tuttu marjasotakin ponnahtaa kohta taas otsikoihin!

Mikko Hautakangas

Mihin viestinnän tutkimuksessa tarvitaan toimittajaa?

Olen toimittaja ja mukana sovittelujournalismi-tutkimushankkeessa.

En ole ainoa tutkiva toimittaja, vaan meitä toimittajia pyydetään yhä useammin mukaan tutkimuksiin. Mutta miksi oikeastaan? Olen työssäni tottunut kertomaan tutkijoiden työstä, eikä toimitustyökokemukseni kai sentään pätevöitä tutkijaksi?

Työryhmämme tutkija Mikko Hautakangas perustelee, että käytännön kokemuksesta on hyötyä hankkeen työpajoissa ja niiden suunnittelussa.

Hän sanoo, että toimittaja tuo mukaan käytännön kokemuksen, ymmärryksen arkisista rajoitteista ja toimittajien tarpeista. Aikanaan tulosten arvioinnissa hän voi myös nähdä sellaista, mitä tutkija ei huomaisi.

Tämä on varmaankin totta. Ainakin Hautakangas saa ideoita sanomisistani koko ajan, kun keskustelemme roolistani tutkimuksessa pitkään.

Toimittajan ja tutkijan työ ovat samankaltaisia, mutta kuitenkin kovin erilaisia.

Hautakangas ehdottaa, että kirjoittaisin tutkija–toimittaja-sanakirjan, kun kysyn monta kertaa, mitä hänen käyttämänsä termit tarkoittavat.

Toimittajien ja tutkijoiden käyttämä kieli on erilainen. Samoin tutkijoiden ja toimittajien tapa hahmottaa viestintää eroaa toisistaan jo temponkin takia. Toimittaja ajattelee aikaa kaksi viikkoa eteenpäin, tutkija kaksi vuotta. Kun toimittaja on mukana, erilaiset viestintäkäsitykset kulkevat rinnakkain koko ajan.

Sovittelujournalismihankkeessa suunnittelen ja vedän työpajoja. Se on ammatillisesti antoisaa, koska joudun kyseenalaistamaan tuttuja käytäntöjäni, toivottavasti myös kokeilemaan uusia.

Olen esimerkiksi tottunut skippaamaan juttujeni saaman nettipalautteen, koska yleensä en saa siitä uusia ajatuksia, vain pahan mielen. Mutta ehkä minun pitäisi lukea niitäkin? Sovittelujournalismihanke miettii, voisiko netti tuoda uuden näkökulman median kertomaan. Aikanaan kai oli tarkoitus, että nettikeskustelut toisivat lukijat mukaan journalismiin.

Helsingin ja Oulun ensimmäiset työpajat on pidetty ja lisää seuraa syksyllä. Odotan kiinnostuneena, mitä tässä vielä kokeillaan ja keksitään!

Elina Venesmäki

Sovittelutyöstä oppeja journalistille?

Työpajoissa kuultiin sovittelutyön oppeja ja kokemuksia journalismin ulkopuolelta. Puheviestinnän yliopistonlehtori, sovittelijana itsekin toiminut Maija Gerlander kertoi esim. rikos- ja riita-asioiden sovittelua ja työyhteisösovittelua ohjaavista periaatteista. Vaikka journalistin tehtävä ei suoraan vertaudu tällaiseen nimetyn ulkopuolisen sovittelijan tehtävään, työpajakeskusteluissa kuitenkin vahvistui tuntuma, että paljon tästä osaamisesta on myös sovellettavissa.

Sovittelija ei tee ratkaisuja kiistan osapuolten puolesta eikä pakota muutoksiin, vaan kysyy ja ehdottaa. Tavoite ei useinkaan ole konkreettisessa ongelman ratkaisussa, vaan konfliktin hallinnassa, dialogisessa prosessissa: keskustelun avulla osapuolet oppivat toisistaan, itsestään ja käsillä olevasta asiasta. Kenenkään näkemys ei ole kokonainen totuus. Erilainen ei myöskään ole yhtä kuin vastakkainen: sovittelevassa prosessissa ei pyritä häivyttämään eroja, vaan kirkastamaan niitä. Tavoitteena on siis ymmärtää yhdessä – ei välttämättä yhteisymmärrys!

Tällainen prosessi edellyttää vapaaehtoisuutta: keskustelun osapuolilla on oltava halu osallistua keskusteluun ja ymmärtää paremmin. Tämän vuoksi sovittelevuus ei sovi välttämättä tavoitteeksi kaikkiin aiheisiin eikä kaikkiin konfliktin vaiheisiin. Journalistin työssä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi herkkyyttä haastateltavien ja näkökulmien valinnassa: joskus voi olla hedelmällistä pyrkiä kuulemaan niitä, jotka eivät ole keskustelussa äänekkäimpiä, vaan esimerkiksi hämmentyneitä.

Sovittelijan tehtävä on myös asiallisen keskusteluilmapiirin luominen ja keskustelun pelisääntöjen kontrollointi – keskustelun kannatteleminen. Tämä tehtävä kuulostaa hyvältä myös julkisen keskustelun ylläpitäjälle. Keinoja tähän voi etsiä vuorovaikutustaitojen työkalupakista. Puhuimme työpajoissa esimerkiksi oikein asetettujen ja ajoitettujen kysymysten voimasta: tarkentavien kysymysten avulla voi paitsi viestiä, että keskustelun osapuolia on kuultu, myös saada heidät kuulemaan itseään: ”huomaatko, miten viestisi voi tulla tulkituksi, onko tämä se viesti, jonka haluat välittää?” Joskus tulevaisuuteen tähtäävä kysymys voi myös avata konkreettisia ratkaisuja: ”Mitä pitäisi tapahtua, jotta tilanne muuttuisi?”

Rikos- ja riita-asioiden selvittämisessä sovittelu toimii yhtenä työkaluna ja vähentää muun muassa käräjäoikeuden taakkaa. YLE kertoi juuri kesäkuun alussa, että esimerkiksi Pirkanmaalla halukkuus sovittelumenettelyyn on huomattavasti lisääntynyt viime vuosina.

Kiinnostava esimerkki sovittelijan tuomisesta osaksi journalistista keskustelua on myös YLE:n KulttuuriCocktailin juttu ”Näin sovittelija ratkaisisi saamelaiskiistan”!