Väliseminaarin ohjelma

Tervetuloa Sovittelujournalismi-hankkeen väliseminaariin kuulemaan, mitä toimintatutkimuksemme ensimmäinen vuosi on opettanut ja millaisia journalistisia kokeiluja työpajoihin osallistuneet toimittajat ovat toteuttaneet! Seminaari on avoin myös ulkopuolisille. Yhdessä jatkamme keskustelua siitä, millaisin keinoin julkisen keskustelun kärjistymistä voisi välttää ja polarisaatiota tuottavia jännitteitä purkaa.

Pyydämme tulijoita ilmoittautumaan tällä lomakkeella viimeistään maanantaina 9.1., jotta osaamme varata sopivan määrän kahvia ja pullaa!

Aika: torstai 12.1.2017, klo 10-16

Paikka: Tampereen yliopisto, Pinni B1096, Kalevantie 4.

Ohjelma:

10.00 Avauspuheenvuoro – hankkeen johtaja Laura Ahva: Onko journalismin tehtävä sovitella?

10.30 Työpajojen tuloksia 1 – toimittaja Noora Kettunen: Sovittelumedian perustaminen

10.45 Työpajojen tuloksia 2 – toimittaja Matleena Ylikoski: Sovittelevan radiokeskustelun rakentaminen aiheesta vaihtoehtohoidot ja lääketiede

11.00 Kommenttipuheenvuoro: yliopistonopettaja Maija Gerlander, Jyväskylän yliopisto

11.30 Lounas (omakustanteinen)

12.30 Vierailijaluento – filosofi ja tietokirjailija Ville Lähde: Miten keskustelu ajetaan umpikujaan?

13.30 Työpajojen tuloksia 3 – toimittaja Jenni Leukumaavaara: Saamelaisten kokemuksia kohtaamisista median kanssa

13.45 Työpajojen tuloksia 4 – päätoimittaja Riikka Suominen: Vahvistaako puoluelehti vain oman kuplan kaikua? Näin hyödynnämme sovittelujournalismin oppeja Vihreässä Langassa

14.00 Kommenttipuheenvuoro: toimittaja Satu Vasantola, Helsingin Sanomat

14.30 Kahvitauko

15.00 Yhteenveto ja keskustelua – tutkija Mikko Hautakangas: Kohti sovittelevia käytäntöjä

16.00 Seminaari päättyy

Mainokset

Miten journalismi pelastetaan? Hollannin konferenssin kuulumisia

Kuten olemme aiemmin todenneet, sovittelujournalismi on läheistä sukua rakentavalle journalismille (constructive journalism), josta etenkin Euroopassa puhutaan nykyään paljon. Noora Kettunen Helsingin työpajastamme kävi Hollannissa maailman ensimmäisessä rakentavan journalismin konferenssissa.

Median ja riippumattoman journalismin kriisi on länsimaiden yhteinen huolenaihe, johon voidaan hakea myös yhteisiä ratkaisuja. Tämä kävi hyvin selväksi “maailman ensimmäisessä kansainvälisessä rakentavan journalismin konferenssissa” Hollannissa joulukuun alussa. Tapahtuman järjesti Zwollessa toimiva Windesheimin ammattikorkeakoulu, jossa myös opetetaan rakentavaa journalismia. Yksipäiväisessä tapahtumassa keskusteltiin paitsi rakentavasta journalismista myös laajemmin journalismin tilasta ja tulevaisuudesta. Paikalla oli toimittajia lähinnä Pohjois- ja Keski-Euroopasta ja Yhdysvalloista.

Luottamus joukkoviestimiin on rapautunut tai rapautumassa kaikkialla länsimaissa. Monien joukkoviestimien reaktio muutoksen edessä on kuitenkin ollut loukkaantunut “teidän tulee meitä ikävä” (you’re gonna miss me when I’m gone), kuten kansalaisjournalismia tekevän yhdysvaltalaisen MIT Civic Media Labin johtaja Ethan Zuckerman totesi. Hänen mukaansa kansan tehtävänä ei ole pelastaa journalismia, mutta journalismin tehtävänä voi olla pelastaa kansalaiset. Jos toimittajat eivät ymmärrä lukijoitaan, eivät lukijatkaan ymmärrä sitä journalismia, jota mediataloissa tehdään.

ethanzuckerman

Ethan Zuckerman, MIT Civic Media Labin johtaja.

Myöskään meidän sovittelujournalistien ei pidä tukehtua tietämykseensä ja luulla, että me tiedämme ihmisiä vaivaavat ongelmat ja myös ratkaisut niihin. Lukijoiden luottamus voidaan saavuttaa vain vuorovaikutuksessa. Zuckerman muistutti siitä, että journalisteilla on valta ja vastuu muokata sosiaalisia normeja: meidän on tuotava esiin, miten valta toimii, ja miten kertomamme tarinat voivat luoda käytännön ratkaisuja ongelmiin. Jos emme tunne yleisöämme tai julkisoamme, ei ole ihme, jos etenkin nuoret lukijat lipuvat perinteisten medioiden ulottumattomiin.

Paitsi ongelmia konferenssissa esitettiin myös ratkaisuja. Tanskalaistoimittaja Troels Mylenberg huomautti, että ihmiset luottavat eniten kavereihinsa, joten meidänkin tulee olla lukijoiden kavereita. Mylenberg on päätoimittaja Jysk Fynske Medier –mediakonsernissa, jonka lehdissä siinä on onnistuttu: rakentava journalismi on tuottanut myös rakentavaa palautetta toimitukselle.

Moni konferenssiin osallistunut kertoi joutuneensa selittämään alaisilleen tai työtovereilleen, että rakentava journalismi ei tarkoita positiivisuutta tai sitä, että emme kritisoisi valtaapitäviä. Rakentavan ja sovittelevan journalistin on oltava kriittinen mutta ei kyyninen.

Kansainväliset tapaamiset tuovat uusia näkökulmia pohtimiimme ongelmiin. Ehkä voisimme järjestää vastaavanlaisen tapahtuman joskus myös Suomessa?

Noora Kettunen

Välineitä vihapuheen vastustamiseen

Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssi ja Mediakasvatusseura järjestivät Tästä saa puhua! -seminaarin, jonka aiheena oli vihapuhe ja disinformaatio. Myös allekirjoittanut osallistui kaksipäiväisen seminaarin toiseen päivään, linkittyyhän aihe mediaympäristöihin. Tapahtuma kokosi paikalle tutkijoita, kasvattajia ja kansalaistoimijoita kuulemaan asiantuntijapuheenvuoroja. Iltapäivällä pohdimme yhdessä ratkaisukeskeisissä työpajoissa, mitä vihapuheen vastustaminen voisi käytännössä olla.web_alavihaa-logo-copy

Journalismin toivottiin tunnistavan roolinsa maahanmuuttajia kohtaan tunnetun pelon tuottamisessa ja ottavan yhteiskunnallista vastuuta. Viestiä haluttiin välittää myös journalismin koulutuksen suuntaan, jotta uutisoinnin tapoihin kiinnitettäisiin huomiota. Epämääräisyyksillä, spekuloinnilla ja kriisitilojen julistamisella tuotetaan uhkakuvia ja edistetään rasistisia agendoja. Jännitteitä purkava sovitteleva journalismi herätti kiinnostusta, ja sojo-projektista oli myös pyydetty kertomaan työpajassa, johon osallistuin.

Vihapuheen vastustamiseen kaivattiin ymmärtävää ja empaattista otetta, vaikka se ei aina ole helppoa. Aiheellinen muistutus oli, että vihapuheen uhrien kokemuksia ja tunteita ei tule unohtaa. Vihaan vastaaminen vihalla on yleensä tehotonta. Sen sijaan voisi tarjota toiselle mahdollisuuden kyseenalaistaa omaa ajatteluaan ja pohtia, miksi näen maailman niin kuin näen. Varsin sovitteleva ajatus.

Myös sovittelujournalismi-työpajoissa olemme pohtineet, kuinka maailma näyttäytyy jokaiselle eri tavoin. Mitä esimerkiksi tasa-arvo kenellekin merkitsee? Saatamme huomata, että puhummekin oikeastaan eri asioista. Silloin emme koe tulevamme kuulluksi omissa ongelmissamme.

Oletamme helposti, että itse tärkeänä pitämämme asiat ovat tärkeitä myös muille. Luulemme, että toinen ajattelee samalla tavalla ja tietää samat asiat. Samanmielisten kanssa on helppo hymistellä. Mekin olimme seminaarissa monesta asiasta jotakuinkin samaa mieltä. Mutta kuinka pitkälle haluan ymmärtää niitä, jotka eivät ajattele kuin minä?

On surullista, että vihapuheesta on tullut normaalia. Seminaarissa puhuttiin kasvatuksen merkityksestä. Käytöstavoista ja sallitun rajoista on hyvä keskustella kaikenikäisten kanssa. Ihmisoikeuksista on turha paasata, jos toinen ei edes näe toiminnassaan mitään rasistista.

Ratkaisuja etsittäessä on hyvä määritellä ensin, millaisesta ongelmasta kulloinkin puhutaan. Disinformaatioon tai poliittiseen vihapuheeseen ei tepsi samat keinot kun ajattelemattomuudesta johtuviin loukkauksiin, eikä mediakasvatus ratkaise osattomuuden kokemuksia. Vihapuheen vastustamiseen kaivataan ymmärtävää otetta ja konkreettisia keinoja, joita jokainen voisi soveltaa arjessaan.

Paula Haara

Sojopajojen juttusatoa

Kolmannet työpajatapaamiset Helsingissä ja Oulussa ovat takana. Käsittelimme niissä osallistujien tuottamia journalistisia kehityshankkeita ja juttukokeiluja. Jutuista aika monet on jo julkaistukin, joten nyt voimme jakaa muutamia esimerkkejä, joita on tehty sovittelevuuden periaate mielessä.

rakentaminenPaikalliset aiheet voivat usein olla otollisia sovittelevalle keskustelulle. Omaa arkista elinympäristöä koskevat muutokset herättävät helposti tunnekuohuja, ja ”NIMBY-ilmiöstä” puhutaankin aika ajoin. Paikalliset kiistat avaavat kuitenkin näkökulmia myös niihin kytkeytyviin isompiin arvokeskusteluihin. Onnistuneista ratkaisuista kertominen voi puolestaan auttaa monia muita vastaavissa tilanteissa olevia paikallisyhteisöjä ja purkaa pelkoja. Suvi Vesalainen käsitteli YLE:lle tekemässään juttuparissa Helsingin täydennysrakentamista joukkoistamisen keinoin. Taustoittavassa jutussa Suvi kutsui pääkaupunkiseudun asukkaita kertomaan omia kokemuksiaan täydennysrakentamisesta ja tältä pohjalta syntyi erilaisia ratkaisuja esittelevä juttu ”remonttipommin” purkamisesta.

ulkopolitistKansainvälisen kontekstin selventäminen ja huolellinen taustoittaminen monissa aiheissa voi olla tarpeen, jotta ymmärretään paremmin, mistä oikeastaan halutaan keskustella. Monien konfliktiherkkien aiheiden käsittelyssä kansallinen keskustelu voi olla jo niin henkilöitynyttä ja jumiutunutta, että koko debatti on vaarassa trivialisoitua. Tämän vuoksi kansainvälinen vertailu, analyysi ja etäisyyden ottaminen voivat toimia sovittelevina eleinä. Elina Ylä-Mononen tarttui isoon aiheeseen The Ulkopolitistin jutussaan ”Eurooppa nousee vastarintaan”: hän kartoitti eurooppalaisia äärioikeistolaisia liikkeitä, niiden eroja ja yhtäläisyyksiä, ja loi samalla ennakoivan katseen ensi vuonna Euroopassa pidettäviin vaaleihin.

vaihtoehtohoidotHuolellinen pohjatyö on tarpeen myös silloin, kun sovittelevuutta tavoitellaan osapuolten yhteisessä livekeskustelussa. Hankalien aiheiden kanssa työtään tekevät ihmiset ovat usein jo valmiiksi varuillaan, kun toimittaja alkaa kysellä aiheesta. Heillä saattaa olla taustalla myös kauhukokemuksia pieleen menneistä haastatteluista. Matleena Ylikoski tiesi tämän valmistellessaan Jyväskylän Radio Suomeen koko iltapäivän radiokeskustelua lääketieteen ja vaihtoehtohoitojen kitkaisesta rinnakkaiselosta. Luottamuksellisen ilmapiirin rakentaminen etukäteen kantoi hedelmää ja keskustelu sujui sopuisasti olematta silti hymistelevää. Niin keskustelijoilta kuin yleisöltä saadun palautteen perusteella ainakin tässä terveysaiheessa sovittelevalle otteelle oli tilausta ja lopputulos oli kaivattu – keskustelun painopiste oli erimielisyyksien sijaan yhteisessä tavoitteessa eli ihmisten hoitamisessa. Radiokeskustelu on kuunneltavissa YLE Areenassa ja kirjoitettu juttu luettavissa YLE:n verkkosivuilla.

sipilaJoskus jännitteet muodostuvat sellaisten osapuolten välille, joita on lähes mahdoton saada samaan pöytään. Ja kysymykset voivat olla niin isoja, että jo pelkkä niiden julkinen kysyminen on arvokasta kansalaisten kuulluksi tulemisen ja yhteiskuntarauhan näkökulmasta. Barbro Björkfelt kysyy tällaisen kysymyksen Svenska YLE:lle tekemässään televisiodokumentissa ”Kirjeitä pääministeri Sipilälle/Brev till statsminister Sipilä”: mitä kansalaisen tulisi tehdä, jos hän kokee, ettei voi enää hyväksyä nyky-yhteiskuntaa ohjaavaa arvomaailmaa? Onko kansalaisella mitään muita keinoja käydä arvokeskustelua ja vuoropuhelua päätöksentekijöiden kanssa kuin äänestäminen neljän vuoden välein? Miten kansalainen voi kokea tulevansa kuunnelluksi? Vaikka dokumentti käsittelee ensisijaisesti 700:ää Juha Sipilälle lähetettyä turvapaikkapolitiikkaa koskevaa kirjettä, näihin kysymyksiin kaivataan varmasti vastauksia lukuisien muidenkin polttavien kysymysten kohdalla. Björkfelt ei lopulta saanut pääministeri Sipilää vastaamaan kysymyksiinsä, mutta sisäministeri Paula Risikon pakeille hän pääsi, yhdessä erään kirjeen lähettäneen kansalaisen kanssa. Dokumentti katsottavissa YLE Areenassa ja netissä on luettavissa juttu kirjekampanjasta ja sen tavoitteista sekä Risikon kanssa käytyä keskustelua summaava juttu.

Näiden hienojen juttujen lisäksi monia muita on parhaillaan työn alla, ja ensi keväänä uusien työpajojen myötä on luvassa lisää.

Uusien journalismien viidakossa

Sovittelujournalismi osana yhteiskunnallisesti vastuullisen journalismin kenttää

Me Sovittelujournalismi-hankkeen tutkijat, Mikko ja Laura, kävimme marraskuussa viestinnän tutkimuksen konferenssissa Prahassa. Kerroimme hankkeesta eurooppalaisille tutkija- ja opettajakollegoille ja kuulostelimme, tehdäänkö muualla mitään samantapaista.

Kun valmistelimme esitystä ja kuuntelimme muiden puheenvuoroja, alkoi meille hahmottua yhä selkeämmin se lavea käsitteiden ja käytäntöjen kenttä, jolla toimimme. Mediataloissa ja yliopistoissa kehitellään monenlaisia ”uusia journalismeja”, joilla on yhtymäkohtia siihen, mitä me olemme ajatelleet sovittelujournalismin tavoittelevan.

sosiaalisen-vastuun-journalsimit

Osa näistä journalismeista on käytännön työelämästä nousevia uudistusliikkeitä ja osa tutkimuksen piirissä keskusteluttaneita ajatuksia. Tämä aiheuttaa joskus tilanteen, jossa journalistit ja tutkijat puhuvat samasta teemasta mutta hyvin eri termein.

Lisäksi kenttää sekoittaa myös se, että jotkin uudistusliikkeet ovat keskittyneet paikallisiin teemoihin ja jotkin globaaleihin ongelmiin, kuten kansainvälisten konfliktien käsittelemiseen. Globaalilla kentällä toimivia journalismeja ovat muun muassa ”rauhanjournalismi” (peace journalism), ”konfliktisensitiivinen journalismi” (conflict-sensitive journalism) ja ”sovitteleva tai sovintojournalismi” (mediative journalism). Konferenssissa kuulimme myös, että Ruotsissa ollaan parhaillaan kehittelemässä ajatusta ”kestävän kehityksen journalismista” (sustainable journalism), jossa journalismia pyritään tekemään vastuullisesti niin ympäristön, yhteiskunnan kuin taloudenkin näkökulmasta.

Eniten keskustelua tällä hetkellä herättää kuitenkin ”rakentava journalismi” (tai ”konstruktiivinen journalismi”) (constructive journalism), joka on nousussa etenkin Britanniassa, Skandinaviassa ja Hollannissa. Prahassa tapasimme muun muassa vastanimitetyn rakentavan journalismin professorin, Liesbeth Hermansin. Hermans on aikaisemmin tutkinut ja opettanut myös ”kansalaisjournalismin” (public/civic journalism) menetelmiä, joissa rakennetaan dialogia kansalaisten ja päättäjien välille. Hollantilaisessa Windesheimin ammattikorkeakoulussa rakentavuus on koko journalismikoulutuksen kantava teema. Myös Tampereen yliopiston journalistiikan opetukseen on haettu rakentavuuden oppia maailmalta.

Osassa Eurooppaa ja Amerikassa sen sijaan ”ratkaisukeskeinen journalismi” (solutions journalism) tuntuu olevan se termi, jonka ympärillä keskusteluja käydään. Lisäksi esimerkiksi ”hitaalla journalismilla” (slow journalism) on yhtymäkohtia siihen, mitä teemme. Siinä missä rakentava journalismi katsoo tulevaan, hitaassa journalismissa on sallittua katsoa myös taaksepäin ja syventyä siihen, mikä menneessä uutisessa oli merkittävää ja mitä siitä voisi oppia.

”Vastavuoroinen” (reciprocal), ”osallistava” (participatory) ja ”verkostoitunut journalismi” (networked journalism) puolestaan käsittelevät enemmän sitä, miten journalismia voisi tehdä entistä yhteistoiminnallisemmin. Tähän haetaan keinoja etenkin verkkoteknologiasta ja sosiaalisesta mediasta.

Kaikkia näitä journalismeja yhdistää kuitenkin se, että niissä otetaan tosissaan journalismin yhteiskunnallinen vastuu. Tällöin ei pidetä yhdentekevänä, missä sävyssä, mistä näkökulmasta tai kenen kanssa journalismia tehdään.

Prahan konferenssissa emme kuitenkaan törmänneet kovin moneen hankkeeseen, jossa yhteiskuntavastuuta olisi käsitelty meidän tapaamme toimintatutkimuksen keinoin, yhdessä toimittajien kanssa.

Näyttää selvältä, että tutkimuksen kentällä kaivataan erilaisia käsitteitä kokoavaa ja jäsentävää ajattelua sekä esimerkkejä käytännön toteutuksista. Myös toimittajat kaipaavat keskustelua eri lähestymistavoista ja arkiseen työhön sovellettavia menetelmiä. Tätä työpajamuotoinen työskentely voi tarjota.

Laura Ahva & Mikko Hautakangas

Uusia tarinoita etsimässä

Maanantaina 7.11. pääsimme yhdessä sovittelujournalistien kanssa osallistumaan amerikkalaisen sovittelun ammattilaisen Robert R. Stainsin työpajaan. Stainsilla on yli 20 vuoden kokemus erilaisista yhteisöjen sovitteluprosesseista Yhdysvalloissa. Hän toimii myös RSD-menetelmän (Reflective Structured Dialogue) kouluttajana Essential Partners -yrityksessä ja tekee yhteistyötä mm. Harvardin ja Kansas Staten yliopistojen kanssa. Hän vierailee parhaillaan Suomessa neuvottelu- ja sovittelupalveluja tarjoavan Akordi Oy:n isännöimänä, ja Akordin kautta mekin pääsimme Bobia tapaamaan.

stainspaja_0711_2016

Meillä oli kiinnostava kolmetuntinen lumituiskuisella Katajanokalla. Tiivistämme tähän keskustelusta muutamia ajatuksia, jotka tuntuivat aivan erityisesti resonoivan meidän sovittelujournalismimme kanssa.

Tarinat ja todistaminen. Jos jumiudumme kertomaan aina samoja stereotyyppisiä tarinoita, ne tuottavat jumiutunutta keskustelua, mistä seuraa puolestaan jumiutuneita suhteita ihmisten ja ihmisryhmien välillä. On tärkeää, että eri osapuolilla on mahdollisuus kertoa tarinansa, ja että ne tulevat ”todistetuksi”, aktiivisesti kuunnelluksi.

Teimme yhdessä harjoituksen, jossa itse kunkin piti miettiä itsestään kerrottuja tarinoita, ja oli aika valaisevaa havaita, kuinka tietyt yksittäisetkin tilanteet tai toisen sanomat sanat voivat vaikuttaa vahvasti ja pitkäaikaisesti käsityksiin siitä, millaisia olemme ja mihin pystymme. Kysymys ei siis ole vain siitä, mitä pääsemme itse sanomaan, vaan miten kuulemme toisten puhuvan meistä. Mitkä kaikki tarinat ovat mahdollisia? Mitä jää kertomatta, mitä taas kuulematta?

Jumiutuneita tarinoita muuttamalla voidaan siis päästä eteenpäin jumiutuneissa ihmissuhteissa. Journalistit voivat olla tässä avainasemassa, sillä uusia tarinoita voidaan tavoittaa esittämällä uudenlaisia kysymyksiä. Sovittelutyötä ja journalismia voisikin yhdistää aito uteliaisuus toista kohtaan, halu ymmärtää – kuten Bob sanoi, uteliaisuutta tulee ruokkia, ”cultivate the curiosity”!

Kysymisen voimaan liittyy tietysti myös riskinsä. Niin sovittelijalla, toimittajilla kuin meillä tutkijoillakin oli kokemuksia siitä, kuinka huonosti muotoiltu kysymys saattaa nostaa kysymyksen kohteen takajaloilleen ja lukita vuoropuhelun tavalla, jonka purkaminen vaatii jälleen paljon työtä. Bob käytti psykologiasta ja neurobiologiasta tuttuja käsitteitä kuvatessaan näitä ”pakoreaktioita”: uhkaa kokiessaan keskustelukumppani voi joko vetäytyä tai hyökätä, ja kumpikin näistä reaktioista puolestaan synnyttää uhan tunnetta toisessa keskustelijassa.

Tämän vuoksi on syytä pitää mielessä, että kun esität ihmiselle kysymyksen, hän puolestaan lukee sinua sen kysymyksen kautta. Mihin pyrit kysymyksillä, miksi haluat tietää, mitä oletuksia sinulla jo on? Luottamuksen ilmapiirin rakentamiseksi yksi toimiva keino voikin olla se, että tarjoaa avoimesti mahdollisuuden vastakysymyksiin. ”Aion kysyä sinulta nyt jotain hieman hankalaa, mutta ennen kuin vastaat, saat esittää minulle vastakysymyksen.”

Konfliktien sovittelutyön ja julkisen keskustelun tuottamisen välillä on löydettävissä paljon yhtymäkohtia, mutta myös eroavaisuuksia. Näiden risteyskohtien sovittelua jatkamme työpajoissamme!

Pojat vastaan tytöt – kielletty!

Eilen meillä oli taas somekohu. Tänään se tuntuu jo vähän vanhalta, huomenna ehkä hädin tuskin muistamme, mistä oikeastaan puhuttiin. Oliko tällä sittenkään mitään väliä, kannattaako tähän enää tutkijan kommentoida mitään?

Sovittelujournalismihankkeen tavoite on kehittää journalistisia käytäntöjä, jotka auttavat käsittelemään kuohuttaviksi tiedettyjä aiheita ilman turhaa kärjistämistä ja riidan lietsomista. Toinen tavoite on tunnistaa ja tehdä näkyviksi julkiseen keskusteluumme vaikuttavia käytäntöjä, jotka puolestaan näyttävät nimenomaan johtavan kärjistymisiin ja tuottavan ”kohuja”. Mutta miksi – eikö värikäs keskustelu ole vain hyväksi?

Eilisen päivän aikana (18.10.2016) Suomessa ja somessa käytiin läpi jo tutuksi tullut kohun kierto. Kuten tapana on, alkuperäinen lähde ja aihe hämärtyi hyvin nopeasti ja tunteikasta keskustelua käytiin lähinnä otsikoiden perusteella. Ärtymystä ilmaistiin ja vastalauseita esitettiin ensin itse (oletettua) asiaa kohtaan; sitten toisia keskustelijoita ja heidän puheenvuorojaan  kohtaan; ja lopulta koko ”kohua” ja erityisesti klikkijournalismia kohtaan. Edelleen, kuten kohuille tyypillistä on, näin seuraavana päivänä juttu tuntuu jo väljähtyneeltä ja useimmat taitavat ihmetellä, mistä lie oli kysymys. Käytän nyt kuitenkin vielä hieman energiaa jutun purkamiseen näin mediakulttuurin tutkijan positiosta käsin, koska tapaus auttaa valaisemaan niitä törmäyspisteitä, joihin pyrimme vaikuttamaan.

Näin se meni:

Aamulla Helsingin Sanomien Nyt-liite julkaisi verkossa jutun, joka käsittelee sitä, että tasa-arvolain mukaan jokaisen Suomen koulun ja oppilaitoksen on laadittava tasa-arvosuunnitelma vuodenvaihteeseen mennessä. Jutussa viitataan Opetushallituksen jo viime vuonna (!) julkaisemaan oppaaseen, joka on laadittu oppilaitoksille tätä työtä helpottamaan, mutta korostetaan myös, että ”muutos on osa kansainvälistä kehitystä”. Tätä selvennetään käsittelemällä laajasti Australian kouluissa tehtävää tasa-arvotyötä. Lopuksi jutussa todetaan, että Suomessa ”vaadittu uusi tasa-arvosuunnitelma ei ole yhtä jäykkä kuin australialainen”. Juttua varten haastateltu Opetushallituksen opetusneuvos Satu Elo perustelee tätä näin: ”Meillä ei ole tapana kirjoittaa kauhean yksityiskohtaisia ohjeita, koska meillä opettajat ovat korkeasti koulutettuja. Heitä ei tarvitse kädestä pitäen ohjata vaan he ymmärtävät itse, miten toteuttaa opetuksessa ilmoitetut tavoitteet.”

Nyt-liitteen juttu oli siis sinänsä melko perusteellinen ja hyvin taustoitettu. Kuitenkin sen otsikko ja ensimmäiset lauseet sekä kuvituskuva (joka muuten nyt on jo vaihdettu; alkuperäinen kuvakaappauksena alla), eli jutun kärki, on laadittu herättämään kiinnostusta vetoamalla kulttuurissamme tunnettuun diskurssiin, jota voisi ehkä otsikkokielellä ”sukupuolisodaksi” kutsua.

hs_sukupuolijupakka

 

Juttu alkaa: ”Ensi vuoden alusta lähtien Suomen kouluissa ei enää puhuta tytöistä ja pojista, jos kouluille annetut suositukset toteutuvat.
Ainakaan ei pitäisi puhua. Se liittyy tasa-arvosuunnitelmaan, joka tulee pakollisiksi Suomen peruskouluissa.”

Tämän jälkeen koko eilisen kestänyt mediakirjoittelu rakentui käytännössä tämän otsikon ja alkulauseen ympärille. Ilta-Sanomat julkaisi kello 10.11 jutun otsikolla ”Opetushallitukselta linjaus: Kouluissa ei ensi vuonna puhuta tytöistä ja pojista”. Iltalehti julkaisi oman juttunsa noin tuntia myöhemmin (11.26), pistäen otsikossa vielä paremmaksi: ”Opetushallitus: Pojat eivät ole poikia ja tytöt tyttöjä – ensi vuonna kouluissa saa puhutella vain nimillä”.

Molemmat iltapäivälehdet viittasivat myös Opetushallituksen oppaaseen ja varustivat juttunsa asianmukaisesti maininnalla ”asiasta kertoi ensimmäisenä Nyt-liite” – mutta mistä asiasta? Juttujen kärkiä voi tulkita niin, että puheena ollut asia ei ainakaan tässä vaiheessa ollut enää vuodenvaihteessa voimaan astuva velvoite koulujen tasa-arvosuunnitelmasta, tai sen yhteys muiden maiden tasa-arvotyöhön, tai edes Opetushallituksen viime vuonna julkaistun oppaan konkreettinen sisältö. Nyt puhuttiin epämääräisestä koululaisiin kohdistuvasta muutoksesta, jopa uhasta, jonka annettiin ymmärtää olevan lähtöisin jonkin byrokraattisen toimijan kulisseissa antamista käskyistä, ja jonka lehdet nyt tuntuivat tuovan päivänvaloon.

Tämän jälkeen, noin puoleltapäivin tiistaina, edettiin kohun kuumimpaan kuohuntavaiheeseen. Iltapäivälehdet ja muut lehdet jatkoivat teeman käsittelyä erilaisilla pienillä täydentävillä jutuilla, mutta todellista tuulta purjeisiin saatiin, kun ulkoministeri Soini otti asian esille blogissaan otsikolla ”Pojat on poikia”. Ministeri viittasi ”opetushallituksen uusiin ohjeisiin” ilmauksilla ”humpuuki rehottaa” ja totesi että ”me emme lähde tällaisiin vouhotuksiin mukaan”, ikään kuin kyse olisi juuri ehdotetusta muutoksesta jota Perussuomalaiset ei aio kannattaa. Tämän jälkeen useat mediat siteerasivat puolestaan Soinia.

Iltapäivällä puhuttiin jo enimmäkseen itse kohusta eikä sen lähteiksi nimetyistä asioista tai teksteistä. Nyt-liite oli julkaissut jo klo 11.29 tarkentavan kolumnin alkuperäisen jutun kirjoittajalta otsikolla ”Ei, sukupuolia ei olla edelleenkään kieltämässä kouluissa”. Kello 13.21 YLE Uutiset julkaisi jutun otsikolla ”Koulujen tasa-arvo-opas raivostutti vanhemmat – Opetushallitus: Kouluissa saa edelleen puhua tytöistä ja pojista”. Sanomalehdet kirjoittivat ”nettimyrskystä”, toimittajat kirjoittivat kommenttikolumneja, bloggaajat bloggasivat ärhäkkäästi, nokkelat kommentit sinkoilivat Twitterissä ja ihmiset ilmoittivat närkästyneinä kantojaan Facebookissa.

Kohun alkuperäiset lähteet puolestaan rauhoittelivat, että mitään syytä kohuun ei ole: Iltalehti täydensi päivän tarjontaansa klo 16.52 jutulla ”Opetushallitus: kukaan ei kiellä kutsumasta poikia ja tyttöjä pojiksi ja tytöiksi”, Helsingin Sanomat kirjoitti klo 19.32 yhteenvetomaisesti ”Opetushallitus yrittää purkaa sukupuolittuneita rakenteita kouluista ja sai raivoisaa palautetta – ulkoministeri Soini kutsuu linjausta ”humpuukiksi””.

Iltaan mennessä oltiin siis jo siirrytty mediakritiikin metatasolle, kuten Saku Timonen blogissaan. Oma somevirtani täyttyi ”taas yksi turha somekohu” -tyyppisestä naureskelusta ja päivittelystä: medialukutaitoiset aikuiset toki tietävät, miten nämä hommat menevät. He tunnistavat, että kyseessä oli jälleen yksi esimerkki tabloid- ja klikkijournalismin ärsyttävimmistä puolista: faktoja hämärtäen, ”tahallaan väärinymmärtämällä” ja epätarkasti siteeraamalla luotiin närkästyneiden kommenttien virta, josta voidaan sitten edelleen uutisoida ”kohuna”. Joopa joo, paskamedia taas vauhdissa, kuka jaksaa enää välittää.

No mitä sitten?

On ongelmallista, jos kohujen seurauksena niistä ei jakseta enää välittää. Ongelma on, jos toistuvat kohut saavat ihmiset menettämään luottamuksensa journalismin ja julkisen keskustelun merkitykseen yhteisten asioiden käsittelyssä. Janne Ikonen ja Kimmo Mäkilä avaavat kohun logiikkaa huolellisesti jo viisi vuotta sitten julkaisemassaan artikkelissa ”Tästä nousi kohu! Miten jatkuvat kohut rapauttavat journalismia”. He toteavat: ”Jatkuvien kohujen merkitys ei jää yksittäisten journalististen juttujen sisälle. Ne edistävät myös sellaisen julkisuuden kulttuurin syntyä, jossa reaalinen todellisuus siirtyy yhä kauemmas journalismin yleisöjen ulottumattomiin.”(Journalismikritiikin vuosikirja 2011, 186-195.)

Eilisen kaltaisia kohuja voi siis tuskin pitää mediatoimijoidenkaan etuna, etenkään pitkällä tähtäimellä. Ovatpa kohut tarkoituksellisesti kokoon kieputettuja nettimyrskyjä tai esimerkiksi toimittajien kiireen aiheuttamia väärinymmärryksiä, ne ovat omiaan vahvistamaan epäluuloja ”valtamediaa” kohtaan ja saavat ihmiset käpertymään yhä enemmän omien viestinnällisten kupliensa suojiin.

Whitney Phillips kirjoittaa nettitrollaamista käsittelevässä tutkimuksessaan ”This is Why We Can’t Have Nice Things: Mapping the Relationship Between Online Trolling and Mainstream Culture”, että valtavirtamedian toiminta noudattaa itse asiassa itsekin trollaamisen logiikkaa: tahallinen faktojen hämärtäminen, kärjekkäiden ja kuohuttavaksi tiedettyjen ilmausten ja kuvien käyttö ja raivokkaita tunnemyrskyjä sisältävien keskustelujen esillä pitäminen ovat kaikki paitsi nettiyhteisöjen viestintää tahallaan hämmentävien ilkikuristen trollien keinoja, myös niitä keinoja, joilla trolleja paheksuva valtavirtakulttuuri kerää yleisöä. Edellä kuvaamani eilinen tapahtumien kulku tuntuu istuvan hyvin Phillipsin argumenttiin!

Mikä sitten voisi olla sovittelujournalismin lähestymistapa kohuihin? Journalististen toimijoiden on tietenkin tärkeää tunnistaa oma osallisuutensa kuviossa. Onko lopulta eduksi osallistua kohun ruokkimiseen? Miten voisi tehdä klikkisyklin katkaisemisesta kannattavaa? Voisiko älyllisesti rehellisellä näkökulmalla olla jopa enemmän uutisarvoa kuin tahallisella kärjistämisellä?

Voisiko kohun jälkeen jatkaa vaikka jutulla: ”Mistä tässä teidän mielestänne todella oli kysymys?”

Mikko Hautakangas

Keskeneräisyys ja epävarmuus sovittelijan työkalupakkiin?

Kävin puhumassa viime viikolla sovittelujournalismista Tiedetoimittajat ry:n kongressissa Helsingin yliopistolla. Puheenvuoroni pidin avoimen tiedeviestinnän hengessä: onhan tutkimushankkeemme vielä pahasti kesken.

Olen kuitenkin koko hankkeen ajan ajatellut, että nyt on kyseessä tutkimus, joka on parhaimmillaan silloin kun se on vielä keskeneräinen, kun sovittelujournalismin periaatteet ovat vasta muotoutumassa ja niitä voi käsitellä journalismia ja viestintää tekevien ammattilaisten kanssa yhdessä. Valmiin paketin ja varmojen kikkojen tarjoaminen ei tunnu tässä kohdin toimivalta.

Keskeneräisyys tuntui olevan viime viikon teema myös siksi, että puheviestinnän tieteellinen yhdistys Prologos ry palkitsi tuolloin elämäntyöpalkinnolla Timo Pehrmanin. Hän on pitkän linjan sovittelija, joka on viimeksi keskittynyt erityisesti työyhteisösovitteluun ja kehittänyt siihen käytettävän mallin väitöskirjatyönään.

Keskeneräisyys tuli esiin Ylen haastattelussa, jossa Pehrman totesi, että mitä epävarmempi olo sovittelijalla on, sitä parempi sovittelusta tulee. Tällä hän viittasi tulkintani mukaan siihen, että liika itsevarmuus ei sekavassa konfliktitilanteessa vie eteenpäin. Pitää sietää sekasotkua, tunnetta ja keskeneräisyyttä. Lisäksi hän muistutti, että sovittelija ei saa mennä opettamaan osapuolia ja että valesovittelijoitakin voi olla liikkeellä ja niitä pitää varoa.

Tässä kohdin mietin itsekriittisesti: emmehän vain ole tässä hankkeessa sellaisia valesovittelijoita, jotka raapaisevat sovitteluteorioiden pintaa ja jatkavat matkaa liian nopeasti? Esitelmää laatiessani itselleni kuitenkin kirkastui hankkeemme yksinkertainen perusajatus uudestaan: jos sovittelun menetelmiä sovelletaan jo kouluissa, työpaikoilla, oikeuslaitoksessa, perheissä, naapurustoissa ja ympäristöasioissa, niin miksei sitten myös journalismissa?

Sovittelu pitää tällöin kuitenkin ottaa tosissaan ja niin, ettei journalismi ole mukana tuottamassa valekompromisseja ja valetasapuolisuutta. Sovittelujournalismin kehittely saattaa siis vielä olla kesken, muttei valheellista tai pinnallista. Tutkimuksen maailmassa saamme vielä välillä nauttia johonkin asiaan syventymisestä ja keskittymisestä, ja sovittelun käsitettä pitää vielä tosissaan tutkiskella juuri journalismin näkökulmasta.

Syventyminen ja pohdiskelu eivät puolestaan aina ole mahdollista uutisjournalismissa. Siksi sovittelu voi osoittautua hankalaksi ainakin nopeatempoiselle päivittäisjournalismille. Tämä tuli esiin tiedetoimittajien paneelissa, josta jäi mieleeni kansanedustaja Pekka Haaviston käyttämä termi ”myötäkuuntelu”.

Haavisto kertoi, kuinka tärkeää hänen kokemuksensa mukaan konfliktien sovittelussa on, että jaksaa kärsivällisesti kuunnella osapuolten puheenvuorot loppuun saakka. Ensin toistuvat tutut argumentit ja pinnalla olevat tunteet, mutta nämä pitää vain jaksaa myötäkuunnella. Vasta loppuvaiheilla tulee yleensä esiin jotain sellaista, jossa on nivelkohta toisen osapuolen ajatteluun.

Laura Ahva

Perjantain studioyleisössä

Olimme perjantaina YLEn Perjantai-ohjelman studioyleisössä. Teemana oli ”Viha ei koskaan lopu vihalla”, empatian ja kuuntelemisen tärkeys. Ohjelman tekijät olivat inspiroituneet parin viikon takaisesta kohtaamisestamme luennolla ja meidät oli pyydetty eturiviin valmiina kommentoimaan tarvittaessa. Kiitoksia vielä kutsusta Perjantain väelle! Me kuuntelimme. Suoran TV-lähetyksen hektisessä tunnelmassa ei lopulta tilaa yleisökommenteille jäänyt, joten kertokaamme muutamia ajatuksia nyt näin blogin välityksellä.

perjantai

Kuka pääsee ääneen?

Perjantai-ohjelma on YLE:n perjantain loppuillan prime timessa (klo 21-22) suorana lähetettävä keskusteluohjelma, jota mainostetaan mm. ”epäkorrektiksi keskusteluohjelmaksi, joka pistää miettimään”. Ensisijainen tavoite ei siis liene syvällisen analyysin tuottaminen, vaan puheenaiheiden luominen ja erilaisten näkökulmien tarjoaminen jatkokeskustelua varten. Alusta alkaen Perjantain tyyliin on kuulunut teemojen käsittely tuomalla rinnakkain lavalle kaksi keskenään ristiriitaistakin henkilöä, ”eri leirien” edustajat. Kumpaakin vierasta kuullaan ensin erikseen, lopuksi vielä yhdessä. Usein tämä avaa kiinnostavia mahdollisuuksia dialogille ja osoittaa, että erimielisetkin mahtuvat samalle lavalle. Vähintään yhtä usein vierasvalinnat myös herättävät vastalauseita kritiikittömästä ääneen päästämisestä tai tasapuolisuusharhasta.

Perjantain ympärillä käyty ennakkokeskustelu osoitti jälleen, että TV-ohjelmaan kutsutuksi tuleminen, keskusteluun antautuminen tai siitä kieltäytyminen ovat kaikki jo sinällään painavia puheenvuoroja. Näillä puheenvuoroilla voi myös olla erilaiset yleisöt – etenkin näin sosiaalisen median aikana keskustelusta kieltäytyminen yhdellä areenalla voi avata painokkaan keskustelun toisella. Samalla tavalla myös sitä, että ei ole tullut kutsutuksi keskusteluun, voidaan käyttää argumenttina ”omien” joukossa: ”yritetäänkö meidät vaientaa?”.

Vaikuttaakin siltä, että vierasvalinnoista ja niihin liittyvästä ”somepelosta” eli ennakoitavissa olevasta kritiikistä on tullut (etenkin konfliktiherkkien aiheiden kohdalla) merkittävä osa ajankohtaisohjelmien taustalla tehtävää työtä. Liekö niin, että itse televisioruudulla näkyvän keskustelun suunnitteluun jää vähemmän paukkuja, kun jo keskustelun rakentamisesta on tullut yhä monimutkaisempi julkisuuspeli? Julkisten puheenvuorojen tarjoajat eivät voi enää luottaa siihen, että näkyvyys on itsestään selvästi haluttua. On mietittävä, mitä kukin keskustelija voi saavuttaa osallistumalla keskusteluun, mitä he riskeeraavat osallistuessaan, tai millaisen viestin he lähettävät kieltäytymällä.

Pyrkimys keskustelun moniäänisyyteen on sinänsä arvokasta ja sovittelevuuden näkökulmasta välttämätöntäkin. Tämän moniäänisyyden hallinta voi kuitenkin osoittautua hankalaksi (kuten esimerkiksi Veikka Lahtinen tuoreessa bloggauksessaan toteaa).

Keskustelun rajaamisen haaste

Sovittelujournalismin näkökulmasta olemme puhuneet aiemminkin siitä, että sovittelevuus ei välttämättä toimi kaikissa mediamuodoissa eikä kaikissa aiheissa. Perjantain 55 minuutin suora TV-lähetys, jonka rakenteeseen kuuluu myös yksi lyhyt insertti ja lyhyt dokumentti, asettaa väistämättä hyvin tiukat raamit puheenvuoroille, sekä toimittajien mahdollisuuksille puuttua niihin esimerkiksi jatkokysymyksiä esittämällä. Useimmat puhujat ovat epäilemättä valmistelleet ennen lähetystä joitakin pääpointteja, jotka haluavat tuoda esiin (niin mekin teimme: pääviesti oli mietittynä ennen kuin lähetys edes alkoi, ja perustui näin ollen ennakointiin enemmän kuin varsinaisesti keskustelun kuuntelemiseen!). Niiden lisäksi varsinaiselle kuuntelemiselle ja reagoinnille jää lopulta yllättävän vähän tilaa.

Hektinen TV-keskustelu on myös hankala pitää tiukasti annetussa teemassa. Etenkin tällä kertaa teema oli varsin sumearajainen (empatia ja kuunteleminen), ja yleisössäkin tuntui siltä, ettei keskustelun tarkoitus tai tavoite ollut ihan selvillä. Puhuttiin yhtäältä toisen kuuntelemisesta ja ymmärtämisestä, mutta kuitenkin lopulta ajauduttiin jälleen pohtimaan maahanmuuttopolitiikkaa ja rasismia yleisesti vanhojen argumenttien vastakkainasettelulla (onko maahanmuutto turvallisuusriski ja taloudellinen uhka vai humanitäärinen velvollisuus ja taloudellinen mahdollisuus).

Kun tarkoitus oli pohtia empatian tai sen puutteen merkitystä tässä keskustelussa, tässä ei lopulta päästy kovin pitkälle, vaikka toimittajat yrittivätkin kysyä vierailta, voivatko nämä empaattisesti ymmärtää keskustelukumppaninsa näkökulmia. Meille yleisössä jäikin tunne, että keskustelu alkoi vasta käydä hedelmälliseksi siinä kohtaa, kun olikin jo loppujuonnon aika.

Tarinallisuus toimii lähtökohtana

Ohjelman pyrkimys empaattisuuteen ja kuuntelemiseen tuli esiin ennen muuta kolmeen henkilötarinaan keskittymisenä: studion livehaastatteluissa syyrialaistaustainen ”Aleppon lelusalakuljettaja” Rami Adham ja Perussuomalaisten kansanedustaja Juho Eerola kertoivat omista taustoistaan ja valaisivat niiden avulla omia poliittisia näkemyksiään suhteessa maahanmuuttoon ja pakolaiskriisiin. Lisäksi dokumentti-insertissä ”Paluu Bagdadiin” kuultiin irakilaisen turvapaikanhakijan Alaa Namsawyn tarina kokemuksistaan turvapaikanhakijana Lieksassa, kielteisen turvapaikkapäätöksen saamisesta ja paluusta kotiin Bagdadiin sen jälkeen.

Kuten sojo-työpajoissakin on puhuttu, henkilöiden kautta kerrotut tarinat ovat usein hyvä lähtökohta monimutkaisten ja tunteita herättävien aiheiden käsittelyyn. On tärkeää, että keskustelun kohteena olevat pääsevät kertomaan omin sanoin kokemuksistaan.  Kerronnallinen muoto ylipäänsä tutkitusti helpottaa yleensä myös sellaisten viestien vastaanottamista, mitkä ovat ristiriidassa omien arvojen ja poliittisten näkemysten kanssa.

Henkilötarinat voivat siis auttaa keskusteluyhteyden avaamisessa, kun keskustelun osapuolet näyttäytyvät yksilöinä inhimillisine vaikuttimineen, eivät vain puolueiden, ideologioiden tai instituutioiden edustajina. Samalla on kuitenkin tärkeää myös pitää keskustelu konkreettisena: oleellista on, mitä on tapahtunut, sanottu tai tehty, ei niinkään se, ”mikä sinä olet”.

Voisiko kuunteleminen olla hyvää telkkaria?

Miten sitten onnistuttiin siinä empaattisessa kuuntelemisessa, jota illan teema lupasi? Kuunteleminen ei tarkoita pelkkää ääneen päästämistä, vaan on myös syytä osoittaa, että keskustelun osapuolet ovat tulleet kuulluksi. Tämä ei tarkoita kritiikitöntä hymistelyä, vaan myös esimerkiksi sanavalintoihin tai epäsuoriin vihjauksiin tarttuminen voi olla aktiivista kuuntelemista. Tarkennusten penääminen palvelee lopulta kaikkia keskustelun osapuolia, kun väärinymmärrysten ja kärjistysten riski pienenee.

Yksi tärkeä oppi kuuntelevan keskustelun rakentamiseksi on, että kanssakeskustelijan puheen sisäistämiselle on annettava aikaa, tyyliin ”Odotas hetki, kun mietin tuota mitä sanoit”. TV-muoto tuntuu kuitenkin suosivan mielellään napakoita, ehkä huumorilla sävytettyjä tai sanavalinnoiltaan kärkeviä soundbyteja, joita yleisön on helppo lainata twiiteissä ja joista saa myös lyhyitä klippejä ohjelmaa mainostaviin verkkovideoihin. Toisaalta, onko tämä ainoa tapa olla kiinnostava TV-kasvo? Ehkä juuri ”pysähdytäänpä hetkeksi miettimään” voisikin olla yllättävä ja kiinnostava puheenvuoro? Voiko kuunteleminen olla myös viihdyttävää?

Perjantain tapauksessa jäimme myös miettimään suoran lähetyksen lomassa nähtyjen inserttien roolia keskustelussa. Myös näitä puheenvuoroja olisi voinut ottaa mukaan keskusteluun perusteellisemminkin. Esimerkiksi päiväkotilasten neuvot kehumisesta, kiittämisestä ja niin itsen kuin toistenkin kunnioittamisesta olivat oikein toimivia keskustelutaitojen evästyksiä! 🙂

Perjantai on tyyliltään rento ja myös omanlaisellaan huumorilla ryyditetty. Tämä jättää tilaa monenlaisille puheenvuoroille, erimielisyyksillekin. Ja vaikka livelähetyksen rajoittavat raamit tulivatkin selväksi myös viime perjantain lähetyksessä, ohjelma on kuitenkin suhteellisen rauhallinen, kun vieraita on vain kaksi ja heidät kohdataan kahteen eri otteeseen. Lähtökohdat sovittelevaan ja rakentavaan keskusteluun ovat siis hyvät, ja mielestämme monia onnistumisia on jo nähtykin. Lupaamme kuunnella teitä tulevinakin perjantaina!

Sojoa ja A2:ta luennolla

jova13.PNG

Torstaina 15.9. puhuimme sovittelujournalismista Tampereen yliopiston journalismin ja viestinnän opiskelijoille. Kyseessä oli ”Journalismin iltapäivä” -luentosarjan osa otsikolla ”kohti rakentavampaa julkisuutta”: YLE:n tuottaja Pasi Toivonen puhui A2-iltojen ja Perjantain tekemisestä, Mikko Hautakangas esitteli sojo-projektia ja Laura Ahva osallistui Twitterissä livetwiittaukseen.

Teimme luennon livetwiittauksesta Storify-koosteen, joka löytyy täältä.

Tämän viikon perjantaina 30.9. Laura ja Mikko ovat puhumassa projektista Tutkijoiden yö -tapahtumassa Tampereen Museokeskus Vapriikissa. Keskustelu jatkuu siis, eikä vain  netissä!