Comet yhdistää voimansa: vuorovaikutuksen, kansalaisjournalismin ja verkkokulttuurien tutkimuksen yhteispeliä

Verkon monitahoisessa viestintäympäristössä etsitään uusia työtapoja, joissa yhdistyy vuorovaikutuksen, journalismin ja verkkomedian osaaminen.

Sovittelujournalismi-hanke on kaksivuotinen ja se toteutetaan Tampereen yliopiston Journalismin, viestinnän ja median tutkimuskeskus COMETissa. Hanke sijoittuu (1) sovittelevan vuorovaikutuksen, (2) kansalaisjournalismin sekä (3) verkkomedian keskustelukulttuureja käsittelevän tutkimuksen risteyskohtaan ja yhdistää siten uudella tavalla COMETissa kertynyttä viestinnän tutkimuksen osaamista.

(1) Sovitteleva vuorovaikutus. Sovittelu (”mediation”) ymmärretään usein konfliktien ja ristiriitojen hallinta- ja ratkaisuprosessina, jossa neutraali osapuoli koordinoi ja tukee viestintää niin, että osapuolet pystyvät etsimään yhteistä ymmärrystä ja mahdollisia ratkaisuvaihtoehtoja.

Lähtökohtana on, että konfliktin määritys, sen ratkaisuvalta ja siten myös vastuu palautetaan osapuolille. Ulkopuolinen ei voi esimerkiksi laatia sääntöjä tai normeja konfliktin ratkaisulle, vaan tarpeen ja sisällön täytyy nousta osapuolilta itseltään.
Sovittelun ydin ei ole kuitenkaan vain konfliktin tai ristiriidan ratkaisemisessa, vaan yhtä olennaista on ajatus sosiaalisten suhteiden korjaamisesta ja tukemisesta. Sovittelussa ei
siis pyritä pelkästään saavuttamaan tiettyä lopputulosta, sopimusta tai sovintoa, vaan olennaista on prosessi: miten osapuolet kuuntelevat ja kohtelevat toisiaan ja sitä kautta toistensa yhteisöjä – ja samalla myös itseään. Osallistumisen ja dialogisuuden edistäminen ovat sovittelevan vuorovaikutuksen keskeisiä lähtökohtia.

Osapuolten osallistamisen lisäksi sovittelevaan vuorovaikutukseen kuuluu olennaisesti myös kuulemisen ja kuuntelemisen ajatukset sekä tunteiden ilmaisemisen tukeminen ja niiden huomioon ottaminen. Yksi sovittelun haasteista on käsitellä tunteita vuorovaikutuksessa niin, että ne tulevat hyväksytyiksi mutta eivät uhkaa osapuolten arvoa tai jopa turvallisuutta. Parhaimmillaan osapuolten välinen ymmärrys toisistaan ja toistensa ajattelusta lisääntyy.

(2) Kansalaisjournalismi. Yhdysvalloissa syntyi jo 1990-luvulla julkisen keskustelun laatua parantamaan tähdännyt journalismin kehityssuuntaus, joka nimettiin kansalaisjournalismiksi (public journalism). Kansalaisjournalismi pyrki yhtäältä
vastaamaan sanomalehtiin kohdistuviin taloudellisiin paineisiin ja toisaalta vahvistamaan osallistuvaa demokratiaa.

2000-luvun taitteessa Suomessakin tehtiin laajasti kansalaisjournalismin tutkimus- ja kokeiluhankkeita. Kokeilut tuottivat joukon journalistisia käytäntöjä, kuten kansalaispaneelit, asuinalueita kiertävät uutisautot tai erikoistoimittajat, joiden tehtävänä oli pitää yhteyttä kansalaisyhteiskunnan suuntaan, ei vain politiikan tai yritysmaailman suuntaan. Kansalaisjournalistiset kokeilut kuitenkin hiipuivat internetin ja mediateollisuuden nopean muutoksen myötä. Sosiaalisen median nousu muutti toimitusten ja kansalaisten välistä vuorovaikutusta yhtäältä entistä vaivattomammaksi ja toisaalta entistä teknisemmäksi. Polarisaation ongelma ei kuitenkaan poistunut. Tämän vuoksi paluu kansalaisjournalismin perusajatusten äärelle tuntuu nyt yhä ajankohtaisemmalta.

(3) Verkon keskustelukulttuurit. Verkkokeskustelujen ja -kommentoinnin kuulumista journalismiin ei ole alalla pidetty itsestään selvänä, ja esimerkiksi Journalistin ohjeiden verkkopalstoja koskeva liite julkaistiin vasta vuonna 2011 (JSN 2011). Verkkokeskusteluissa keskustelu on usein liioittelevaa ja mustavalkoista, ja mielipiteiden kirjo jää helposti piiloon. Erimielisyys ja negatiivisuus voivat olla myös keinoja pitää keskustelu käynnissä (ns. trollaaminen). On esimerkiksi selviä viitteitä siitä, että BBC:n verkkouutisten kommentointi pyörii pitkälti negatiivisten tunteiden ympärillä.

Lähtökohtaisesti kuitenkin varsin pieni osa internetin käyttäjistä osallistuu aktiivisesti avoimiin verkkokeskusteluihin, kun taas useimmat käyttävät verkkoa lähinnä viihtymiseen ja tiedon hakemiseen. Myös uutismedioiden omilla verkkosivuilla aktiivisin käyttäjäkunta on usein kävijämääriin nähden suhteellisen pieni, minkä lisäksi verkkokeskustelijat edustavat usein eri ihmisryhmiä kuin lehtien lukijakunta.

Tämän dynamiikan ymmärtäminen on jatkossa yhä tärkeämpää. Syntyvän keskustelun kannalta ei ole yhdentekevää, esiintyvätkö toimittajat itse sosiaalisessa mediassa ja millaisia keskustelunavauksia he tekevät viestinten omilla sivustoilla. Sekä tutkimukset että journalistien omat kokemukset ovat osoittaneet, että keskustelun laatu paranee ja moderoinnin tarve vähenee uutismedioiden verkkosivuilla, kun toimittajat itse osallistuvat verkkokommentointiin.

Verkkokeskustelut luovat siten erityisen vaativan alustan sovittelevuudelle, jonka mukaan tunteiden esittäminen tulee hyväksyä mutta samalla tulee pitää huolta tunneilmaisujen rakentavuudesta. Hankkeemme tavoitteena onkin miettiä, miten voidaan kehittää moderointia journalistisena työmetodina, joka välittää ja sovittelee eikä pelkästään poista ongelmallisina pidettyjä keskustelusäikeitä.

Mikä ihmeen ”sovittelujournalismi”?

Syksyllä 2015 monien suomalaisten journalististen toimijoiden voimat ja kärsivällisyys tuntuivat loppuvan kärjistyvän keskustelukulttuurin edessä.

Pakolaiskriisin kiihtyessä verkkokeskustelun määrä kasvoi ja laatu kärsi: moderaattoreilta saatujen tietojen mukaan joissakin medioissa keskustelun määrä tuplaantui muutamassa viikossa, ja samalla asiattomien kommenttien osuus kohosi 10 prosentista 20 prosenttiin (Savon Sanomat 9.9.2015). Helsingin Sanomat, MTV3 ja Iltalehti ilmoittivat syyskuussa rajoittavansa yleisön mahdollisuuksia verkkokeskusteluun.

Journalisteihin kohdistuvat erilaiset ahdistelun muodot ja vaiennusyritykset ovat myös puhuttaneet laajasti – muun muassa Venäjä-trolleja käsitelleellä jutullaan journalistipalkinnon voittanut Jessikka Aro on kertonut kohtaamastaan häirinnästä, Manu Haapalainen käsitteli Journalisti-lehdessä erityisesti naisiin kohdistuvaa vihapuhetta; ja tämänkin hankkeen taustavoimissa vaikuttava Helsingin Sanomien toimittaja Satu Vasantola on kirjoittanut vuoropuhelustaan törkyviestien lähettäjän kanssa. Journalisteihin kohdistuvat häirintäkampanjat ovat monelta osin olleet yhteydessä valemedioihin, joiden saama näkyvyys on kasvanut voimakkaasti kuluneen vuoden aikana. Journalististen toimintaperiaatteiden kyseenalaistaminen johtikin 21:n päätoimittajan yhteiseen kannanottoon keväällä 2016. Maaliskuussa valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen puolestaan päätti aloittaa esitutkinnan toimittajaan kohdistuneista kunnianloukkauksista ja laittomista uhkauksista.

Polarisoituneessa keskusteluympäristössä mediainstituutiot, journalistit ja julkisen keskustelun totutut periaatteet ovat siis ajautuneet yhdeksi kiistelyn osapuolista. Toisaalta samalla luotettavan tiedonvälityksen arvo on tullut jälleen näkyväksi.

Mutta mitä valtamedia voi tässä tilanteessa tehdä? Pitäisikö journalismin olla se osapuoli, joka malttaa kuunnella ja ”kuunteluttaa” eri leirejä?

Ongelmien edessä on alettu etsiä erilaisia ratkaisuja: on aloitettu keskustelu siitä, voisiko journalismi tulevaisuudessa ottaa yhä vahvemmin konfliktien avaajan roolin. Esimerkiksi Helsingin Sanomien uutispäällikkö Jussi Pullinen totesi Journalisti-lehdessä (11/2015), että etenkin nykyisessä jännitteisessä tilanteessa journalismille sopisi puheenjohtajan rooli: ”olisimme ne, jotka sanovat, että nyt kuunnellaan tätä ja nyt taas vuorollaan tuota ihmistä”. Samaan aikaan Viestinnän eettisen neuvottelukunnan puheenjohtaja Elisa Juholin peräänkuulutti sovittelijan roolia myös muille ammattiviestijöille kuin journalisteille. Erilaisia kokeiluja onkin jo nähty: YLE julisti Battle-väittelyohjelmillaan ”järjen voittoa ja loppua öyhötykselle”; Keskipohjanmaa-lehti ja YLE Kokkola järjestivät keskustelutilaisuuden maahanmuutosta; myös Helsingin Sanomat järjestää erilaisia keskustelutilaisuuksia  (360 astetta, Musta laatikko).

Tähän tilanteeseen ja tarpeeseen vastaa myös Sovittelujournalismi-tutkimushanke. Se on syntynyt toimittajien ja tutkijoiden yhteisestä motivaatiosta muuttaa ja liennyttää aggressiivista keskusteluilmapiiriä tieteellisen tutkimuksen ja journalismin keinoin. Kokeilemisen ja toimintatutkimuksen hengessä hanke etsii, tutkii ja kehittää ajatusta sovittelevuudesta journalismin toimintaa ohjaavana tavoitteena. Kysymme, voisiko journalismin rooliin kuulua sovittelun ajatus ja jos, niin millä edellytyksillä ja millä keinoin.

Sojo-hanke ei siis ole hanke netin vihapuheen kitkemiseksi tai väärien mielipiteiden käännyttämiseksi. Tarkoitus ei myöskään ole keskittyä maahanmuuttokeskusteluun. Kyse on kuuntelemisen ja ymmärtämisen rakenteista, pyrkimyksestä ymmärtää yhdessä. Ajatusta journalismin sovittelevasta puheenjohtajuudesta tarvitaan tulevaisuudessa
esimerkiksi sellaisten aiheiden käsittelyyn kuten ilmastonmuutos, tasaarvo tai vähemmistöjen asema. Tärkeitä ovat myös paikalliset, arkiset konfliktit: journalismin on reagoitava vaikkapa liikennesuunnitteluun, koulumaailmaan tai ympäristönsuojeluun liittyviin kysymyksiin, jotka voivat aiheuttaa paikallisyhteisöissä jopa vakavampia riitoja kuin globaalit ongelmat.

Viimeaikainen keskustelu mielipideilmaston polarisoitumisesta korostaa sosiaalisen median ja internetin roolia ”mielipidekuplien” synnyssä. Kysymys polarisaatiosta ei kuitenkaan ole uusi, vaan ilmiö voidaan jäljittää jo journalististen käytäntöjen perusteisiin.

Koska uutisvalintaa määrittävät ajatukset muun muassa negatiivisuudesta, yllättävyydestä ja kontrasteista, näyttäytyvät konfliktit tai kärjistykset kiinnostavampana kuin pitkäkestoiset ja monimutkaiset prosessit. Lisäksi polarisoitumista saattaa osaltaan tuottaa myös objektiivisuuden tavoittelu: kun journalisti ”vain raportoi” eri tahojen lausumia, voi käydä niin, että kun eri mieltä olevat lähteet lainauksineen asetetaan uutisissa peräkkäin tai vierekkäin, vahvistuu kuva vastakkainasettelusta. Yleisön näkökulmasta katsottuna polarisaatiota syventää myös niin kutsuttu vahvistusvinouma, joka tarkoittaa ihmisten psykologista taipumusta uskoa omaa käsitystään vahvistava informaatio (silloinkin kun se on väärää) ja torjua käsitystään horjuttava tieto.

Tämän negatiivisuuden kierteen välttämiseksi on haettu hieman erilaisia ratkaisuja riippuen siitä, kuka aiheeseen on tarttunut. Erilaisia sovittelujournalismia muistuttavia termejä viliseekin kansainvälisessä keskustelussa jo lukuisia. Erityisesti journalismin tekijöiden keskuudesta on noussut puhe ”rakentavasta” tai ”ratkaisukeskeisestä” journalismista (constructive journalism, solutions journalism): molemmat lähestymistavat pyrkivät korostamaan journalismin mahdollisuuksia levittää positiivisia toimintamalleja ja ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Näihin liittyy myös toimituksille markkinoitavaa täydennyskoulutusta – tavallaan nämä lähestymistavat pyrkivät ”parantamaan” ja kehittämään journalismia ja journalisteja.

Hieman toisenlaisesta tulokulmasta voidaan puhua rauhanjournalismista (peace journalism). Rauhanjournalismin juuret ovat rauhan- ja konfliktintutkimuksessa, ja tällöin tarkastelun kohteena ovat usein jo vakavat väkivaltaiset konfliktit ja kriisialueet. Tästä näkökulmasta journalismi, ja journalistit, on yksi toimija konfliktien sovitteluun tähtäävässä verkostossa: kuten sanonta kuuluu, ”sodan ensimmäinen uhri on totuus”, ja usein konfliktialueilta viestitään jonkun konfliktin osapuolen intresseistä käsin. Rauhanjournalismi pyrkii valottamaan taustoja ja eri näkökohtia sekä korostamaan sovinnollisia aloitteita. Lähelle tällaista diplomaattisen rauhanvälittäjän roolia asettuu myös ”sovittelevan journalismin” (mediative journalism) käsite, ja esimerkiksi Anna Saraste kutsuu ”sovintojournalismiksi” sellaista journalismia, jossa toimittajat konfliktin jälkeen tiedostavat roolinsa rauhan saavuttamisessa, sitoutuvat sovitteluun ja
pyrkivät rakentamaan pysyvää yhteiskuntarauhaa.

Sovittelujournalismi-hanke asemoituu jonnekin näiden eri lähestymistapojen välimaastoon ja yhdistelee elementtejä niistä kaikista. Tässä vaiheessa määrittelemme sovittelujournalismin sellaiseksi journalismiksi, joka tuottaa kunnioittavia ja tarkistettuihin faktoihin perustuvia juttuja, huomioi tunteiden merkityksen sekä tukee kuuntelemisen kulttuuria ja kannattelee rakentavaa julkista keskustelua. Hankkeen avulla tätä määritelmää ja siihen liittyviä työmenetelmiä halutaan täsmentää ja konkretisoida.

 

Sovittelujournalismi

– toimintatutkimus konfliktiherkkien aiheiden julkisesta keskusteluttamisesta

Suomalaisen julkisen keskustelun kärjistyminen on huolettanut monia viimeksi kuluneen vuoden aikana. Etenkin verkossa lähes aiheen kuin aiheen ympärille tuntuu helposti rakentuvan kiivaat kiistakumppanit, joiden väittely vie tilan rakentavalta julkiselta keskustelulta.

Tutkimuskeskus COMETin (Tampereen yliopisto) toteuttamassa Sovittelujournalismi-hankkeessa etsitään menetelmiä, joita hyödyntäen journalismi voi toimia välittäjänä tai sovittelijana eri leirejä kuohuttavissa aiheissa. Vuosien 2016-2017 aikana hanke toteuttaa työpajoja eri puolilla Suomea, joissa tutkijat ja toimittajat yhdessä jakavat tietoa ja kokemuksia sekä tekevät konkreettisia journalistisia kokeiluja paremman julkisen keskustelun tuottamiseksi.

Näiltä sivuilta voit seurata hankkeen etenemistä ja lukea lisää hankkeen taustoista sekä syntyvistä kokeiluista ja julkaisuista.

Hanketta rahoittaa Koneen säätiö.