Sovittelujournalismi alkaa hahmottua – ensimmäiset työpajat takana

Kiitokset vielä kerran Helsingissä ja Oulussa työpajoihin osallistuneille! Aivan kuten toivoimme, saimme kuulla monenlaisia kiinnostavia tarinoita erilaisista taustoista tulevilta toimittajilta. Oli oppeja ja onnistumisia, huolia, kysymyksiä ja jopa ratkaisuehdotuksia. Myös meillä tutkijoilla tuntuivat ajatukset suorastaan humisevan päässä työpajapäivien päätteeksi. Tässä ja muutamassa seuraavassa bloggauksessa kokoamme yhteen muutamia huomioita ja päälinjoja siitä, millaisena sovittelujournalismin idea työpajojen kautta näyttäytyy.

Tarvitaan aikaa ja tilaa tehdä työ hyvin

Yleinen huomio molemmista työpajoista oli, että aika paljon puhuttiin työtä ohjaavista rakenteista ja rutiineista. Perimmäinen kysymys huolellisesta, hyvin tehdystä journalismista nousi keskeiseksi niin Helsingissä kuin Oulussa: konfliktiarkojen aiheiden käsitteleminen ja keskusteluttaminen edellyttää, että journalisti on todella hyvin perillä käsillä olevasta aiheesta ja hänellä on aikaa ja resursseja tehdä työnsä hyvin. Yksinkertaiselta kuulostava lääke, eikö totta? Työpajoissa kuullut esimerkit kertovat kuitenkin, että valitettavan usein arkiset paineet ja erilaiset journalistiset käytännöt johtavat siihen, että toimittaja joutuu tekemään ratkaisuja, joihin ei itsekään ole tyytyväinen.Toisinaan joutuu tarttumaan kiireellä aiheeseen, johon ei aiemmin ole perehtynyt, joskus taas tehtävänantoon on kirjoitettu sisään oletus konfliktista ja odotus kärjekkäistä otsikoista.

Vaikuttaisi siis siltä, että jännitteitä purkavaa lähestymistapaa on helpointa tavoitella aiheissa, joista toimittaja tietää paljon ja joissa hän kokee olevansa asiantuntija. Tällöin voi nähdä laajemmat taustat uutiskärkien takaa. Tätä asiantuntemusta on tällöin myös uskallettava käyttää: toimittaja voi lisätä myös jutun kohteiden ymmärrystä tilanteesta, mikä saattaa jo itsessään muuttaa jännittynyttä ennakkoasetelmaa.

Työpajoissa totesimme myös, että jo pelkkä toimittajan läsnäolo muuttaa usein kuvattavaa tilannetta. Konflikti voi laueta jo sillä, että osapuolet kokevat tulevansa vakavasti otetuiksi, kun ”media” saapuu paikalle – tai sitten voidaan esittää tarkoituksellisesti julkisuuteen tähdättyjä puheenvuoroja aidon dialogin sijaan.

Journalismi ja julkisuus siis vaikuttaa ristiriitatilanteissa tavalla tai toisella, joko tietoisesti tai tiedostamatta. Tämä vastuu kannattaa muistaa, niin yksittäisen journalistin juttukeikallaan kuin toimitusten esimiestasolla juttuja suunnitellessa ja aikatauluja laatiessa.

Missä aiheissa sovittelua kaivataan?

Pyysimme työpajoihin osallistuvia kertomaan, millaisiin sovittelevuutta kaipaaviin aiheisiin he törmäävät omassa työssään. Kuten odottaa sopi, aiheiden kirjo oli moninainen, joskin tietyt aiheet korostuivat selvästi – etenkin pakolaistilannetta ja rasismia koskevat huolet olivat kaikkien huulilla.

Monien esiin nostamissa esimerkeissä oli tavalla tai toisella kyse luonnonvarojen hyödyntämisestä. Kaivostoiminta, metsien hakkaaminen, ydinvoima ja tuulivoima puhuttivat niin pohjoisessa kuin etelässä. Tällaisissa aiheissa asettuvat usein vastakkain taloudelliset hyödyt ja luonnolle koituva haitta – mikä on hyväksyttävä haitan taso? Vaikka periaatteessa tällaisissa kiistoissa ratkaisujen tueksi voidaan esittää faktoja ja laskelmia, myös esitetyt faktat voivat olla ristiriitaisia eikä esimerkiksi luotettavia ennusteita ole tarjolla. Toinen olennainen ja tunteita kuohuttava taso näissä kiistoissa on kuitenkin myös se, kuka saa päättää toimenpiteistä, joiden riskit ja haitat konkretisoituvat paikallisesti, mutta hyödyt saattavat valua pääasiassa ylikansallisten järjestelmien rattaisiin.

Toinen iso teema, johon monet mainitut esimerkit kytkeytyvät, liittyy etnisyyksiin ja ihmisryhmiin: maahanmuuton lisäksi saamelaisuus ja Venäjä ovat isoja ja ”ikuisia” kiistakapuloita, joihin tarttuminen tuntuu suorastaan hirvittävän journalisteja jo ennalta. Näissä aiheissa keskustelua ohjaavat yhtäältä valtaväestön ja vähemmistöjen väliset suhteet, toisaalta myös vähemmistöjen sisäiset jännitteet, joista valtajulkisuudessa ei aina olla kovin hyvin perillä. Ihmisryhmiä koskeviin aiheisiin liittyy eri suuntaisia vallankäytön ja syrjinnän muotoja, jolloin kyse on lopulta yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja kaltoinkohtelun kokemuksista. Kuulluksi ja tunnustetuksi tulemisen kokemukset ovat tämän vuoksi keskeisiä näissä aiheissa. Julkisuuteen leimahtavat kiistat kytkeytyvät usein muihin kiistoihin, niin isompiin kuin pienempiinkin: ihmisryhmien välinen vääntö voi kytkeytyä yhtäältä arkisiin paikallisiin järjestelyihin, toisaalta kansainväliseen politiikkaan. Tällöin on tärkeää pystyä määrittämään keskustelun rajat: mistä kaikesta juuri tässä debatissa puhutaan, mikä jätetään ulkopuolelle?

Kolmantena kentän esimerkeissä korostuvat arvokysymykset, kuten uskonnot, seksuaalisuus, eutanasia… Tässä kysymys on usein syvälle identiteettiin menevistä perusasioista, joiden kohdalla sovittelu ei varmaankaan voi tarkoittaa kompromissien etsimistä, vaan kunnioituksen säilyttämistä erilaisuutta kohtaan. Tällöin tullaan myös perusoikeuksien äärelle, samoin kuin rasismia koskevassa keskustelussa. On olemassa tiettyjä lakeja, oikeuksia ja velvollisuuksia, joiden kohdalla ei ole neuvotteluvaraa tai mielipidekysymyksiä.

Vielä omana ryhmänään esimerkeistä erottuu liuta pieniä, paikallisia kiistoja – marjastuksesta juopotteleviin turisteihin tai bändin laulajanvaihdoksesta kyläkoulun lakkauttamiseen. Monet polarisoitumisen ja sovittelevuuden periaatteista toistuvat samanlaisina kokoluokasta riippumatta. Paikallisissa kiistoissa median läsnäololla saattaa toisinaan olla vielä erityinen painoarvonsa ja niissä konkreettinen sovittelu esimerkiksi kansalaisjournalismin hengessä voi olla helpommin toteutettavissa kuin jo jumittumaan päässeissä isoissa arvokeskusteluissa. Työpajoissa erityisen kiinnostavaa oli myös huomata, että toimittajien omat tunteet ja suhtautumiset, niin naurut kuin turhautumisen ilmaisutkin, tuntuivat pääsevän pintaan selvemmin näistä rajatuista aiheista keskusteltaessa. Ryhmissä keskusteltiinkin siitä, kuinka tärkeää journalistin on tunnistaa myös omat tunteensa ja ennakkoasenteensa.

Ei mitään hyssyttelyjournalismia

Useampaan otteeseen työpajoissa keskustelu kääntyi tavalla tai toisella siihen, millainen voisi olla sovitteleva journalisti. Vertailukohtia mielikuvissa tunnuttiin hakevan näkyvistä toimittajapersoonista ja etenkin TV-haastattelun genrestä: sovittelevuus sanana tuntuu asettuvan ristiriitaan kriittisen ja tiukan toimittajaihanteen kanssa. Tarkemmin pohdittuna tämä ristiriita tuntui kuitenkin purkautuvan. Sillä jos sovittelun tavoite on molemminpuolisen ymmärryksen lisääminen itse konfliktin aiheesta ja näkemyserojen perimmäisistä syistä, sovittelevuus edellyttää itse asiassa perusteellista perkaamista ja hankalienkin kysymysten esittämistä.

Pelkkä erilaisten näkemysten ”ääneen päästäminen” ei siis riitä, vaan kuunteluttamisen ja keskustelun kannattelemisen periaatteet vaativat enemmän. On tärkeää kuulla myös niitä, jotka eivät pidä ääntä itsestään: yksi ulottuvuus, mistä työpajoissa puhuttiin, liittyykin juuri haastatteluista kieltäytymiseen. Myös vaikeneminen voi olla puheenvuoro, jonka taustoja on syytä pysähtyä pohtimaan.

Internetin ja somen aikana erilaiset keskustelut ja julkisuudet elävät rinnakkain ja näkyvät toisilleen enemmän kuin aiemmin. Joskus keskusteluun kutsutulla voi olla enemmän voitettavaa sillä, että kertoo samanmielisille kieltäytyneensä keskustelusta, kuin mitä olisi saavutettavissa varsinaisessa dialogissa. Myös eri yleisöille suunnatut erilaiset puhetavat sekoittuvat somemaailmassa, jolloin kärjistymisiä ja väärinymmärryksiä – tahallisia tai tahattomia – syntyy kun kontekstia tai aiempaa keskustelua ei tunneta. Kenties erilaisten piiloviestien esiin nostaminen voisikin olla yksi sovittelevan journalistin tehtävä. Esimerkiksi ehdollisten anteeksipyyntöjen (”olen pahoillani, jos joku loukkaantui”) kohdalla voitaisiin kysyä, mille yleisölle oikeastaan viestitään. Kun kuoritaan retoriikkaa, avataan edellytyksiä aidommalle dialogille.

Mainokset