Mihin viestinnän tutkimuksessa tarvitaan toimittajaa?

Olen toimittaja ja mukana sovittelujournalismi-tutkimushankkeessa.

En ole ainoa tutkiva toimittaja, vaan meitä toimittajia pyydetään yhä useammin mukaan tutkimuksiin. Mutta miksi oikeastaan? Olen työssäni tottunut kertomaan tutkijoiden työstä, eikä toimitustyökokemukseni kai sentään pätevöitä tutkijaksi?

Työryhmämme tutkija Mikko Hautakangas perustelee, että käytännön kokemuksesta on hyötyä hankkeen työpajoissa ja niiden suunnittelussa.

Hän sanoo, että toimittaja tuo mukaan käytännön kokemuksen, ymmärryksen arkisista rajoitteista ja toimittajien tarpeista. Aikanaan tulosten arvioinnissa hän voi myös nähdä sellaista, mitä tutkija ei huomaisi.

Tämä on varmaankin totta. Ainakin Hautakangas saa ideoita sanomisistani koko ajan, kun keskustelemme roolistani tutkimuksessa pitkään.

Toimittajan ja tutkijan työ ovat samankaltaisia, mutta kuitenkin kovin erilaisia.

Hautakangas ehdottaa, että kirjoittaisin tutkija–toimittaja-sanakirjan, kun kysyn monta kertaa, mitä hänen käyttämänsä termit tarkoittavat.

Toimittajien ja tutkijoiden käyttämä kieli on erilainen. Samoin tutkijoiden ja toimittajien tapa hahmottaa viestintää eroaa toisistaan jo temponkin takia. Toimittaja ajattelee aikaa kaksi viikkoa eteenpäin, tutkija kaksi vuotta. Kun toimittaja on mukana, erilaiset viestintäkäsitykset kulkevat rinnakkain koko ajan.

Sovittelujournalismihankkeessa suunnittelen ja vedän työpajoja. Se on ammatillisesti antoisaa, koska joudun kyseenalaistamaan tuttuja käytäntöjäni, toivottavasti myös kokeilemaan uusia.

Olen esimerkiksi tottunut skippaamaan juttujeni saaman nettipalautteen, koska yleensä en saa siitä uusia ajatuksia, vain pahan mielen. Mutta ehkä minun pitäisi lukea niitäkin? Sovittelujournalismihanke miettii, voisiko netti tuoda uuden näkökulman median kertomaan. Aikanaan kai oli tarkoitus, että nettikeskustelut toisivat lukijat mukaan journalismiin.

Helsingin ja Oulun ensimmäiset työpajat on pidetty ja lisää seuraa syksyllä. Odotan kiinnostuneena, mitä tässä vielä kokeillaan ja keksitään!

Elina Venesmäki

Mainokset

Sovittelutyöstä oppeja journalistille?

Työpajoissa kuultiin sovittelutyön oppeja ja kokemuksia journalismin ulkopuolelta. Puheviestinnän yliopistonlehtori, sovittelijana itsekin toiminut Maija Gerlander kertoi esim. rikos- ja riita-asioiden sovittelua ja työyhteisösovittelua ohjaavista periaatteista. Vaikka journalistin tehtävä ei suoraan vertaudu tällaiseen nimetyn ulkopuolisen sovittelijan tehtävään, työpajakeskusteluissa kuitenkin vahvistui tuntuma, että paljon tästä osaamisesta on myös sovellettavissa.

Sovittelija ei tee ratkaisuja kiistan osapuolten puolesta eikä pakota muutoksiin, vaan kysyy ja ehdottaa. Tavoite ei useinkaan ole konkreettisessa ongelman ratkaisussa, vaan konfliktin hallinnassa, dialogisessa prosessissa: keskustelun avulla osapuolet oppivat toisistaan, itsestään ja käsillä olevasta asiasta. Kenenkään näkemys ei ole kokonainen totuus. Erilainen ei myöskään ole yhtä kuin vastakkainen: sovittelevassa prosessissa ei pyritä häivyttämään eroja, vaan kirkastamaan niitä. Tavoitteena on siis ymmärtää yhdessä – ei välttämättä yhteisymmärrys!

Tällainen prosessi edellyttää vapaaehtoisuutta: keskustelun osapuolilla on oltava halu osallistua keskusteluun ja ymmärtää paremmin. Tämän vuoksi sovittelevuus ei sovi välttämättä tavoitteeksi kaikkiin aiheisiin eikä kaikkiin konfliktin vaiheisiin. Journalistin työssä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi herkkyyttä haastateltavien ja näkökulmien valinnassa: joskus voi olla hedelmällistä pyrkiä kuulemaan niitä, jotka eivät ole keskustelussa äänekkäimpiä, vaan esimerkiksi hämmentyneitä.

Sovittelijan tehtävä on myös asiallisen keskusteluilmapiirin luominen ja keskustelun pelisääntöjen kontrollointi – keskustelun kannatteleminen. Tämä tehtävä kuulostaa hyvältä myös julkisen keskustelun ylläpitäjälle. Keinoja tähän voi etsiä vuorovaikutustaitojen työkalupakista. Puhuimme työpajoissa esimerkiksi oikein asetettujen ja ajoitettujen kysymysten voimasta: tarkentavien kysymysten avulla voi paitsi viestiä, että keskustelun osapuolia on kuultu, myös saada heidät kuulemaan itseään: ”huomaatko, miten viestisi voi tulla tulkituksi, onko tämä se viesti, jonka haluat välittää?” Joskus tulevaisuuteen tähtäävä kysymys voi myös avata konkreettisia ratkaisuja: ”Mitä pitäisi tapahtua, jotta tilanne muuttuisi?”

Rikos- ja riita-asioiden selvittämisessä sovittelu toimii yhtenä työkaluna ja vähentää muun muassa käräjäoikeuden taakkaa. YLE kertoi juuri kesäkuun alussa, että esimerkiksi Pirkanmaalla halukkuus sovittelumenettelyyn on huomattavasti lisääntynyt viime vuosina.

Kiinnostava esimerkki sovittelijan tuomisesta osaksi journalistista keskustelua on myös YLE:n KulttuuriCocktailin juttu ”Näin sovittelija ratkaisisi saamelaiskiistan”!

Kuinka keskusteluttaa verkossa?

Verkkokeskustelun ohjaaminen ja moderointi on yksi aiheista, joka erityisesti puhuttaa työpajoihimme osallistuvia. Kaivataan konkreettisia ratkaisuja keskustelunavauksiin ja ohjeistuksiin, jotta keskustelijat eivät provosoituisi, vaan keskustelu lähtisi rakentaville uomille. Verkkotoimituksissa joudutaan usein kiireen keskellä tyytymään delete-nappulan painamiseen sopimattomien puheenvuorojen suitsimiseksi, vaikka halua olisi viedä moderointia enemmän puheenjohtajuuden ja dialogisuuden suuntaan.

Työpajoissa pohdittiinkin muun muassa Debattibaarin esimerkkien kautta, minkälaisia kommentteja tulisi nostaa esiin keskusteluvirrasta ja miten sopivia keskustelukumppaneita voisi kutsua mukaan. Joskus tämä saattaa edellyttää jopa netinkäytön perustaitojen opettamista keskustelijoille!

Positiivisiakin kokemuksia verkkokeskustelusta työryhmistä löytyi. Ei kuitenkaan ole aina aivan selvää, miksi jotkut keskustelut onnistuvat ja toiset eivät. Tämän selvittäminen näyttäisi tarjoavan avaimia paremman verkkokeskustelun moderoimiselle, joten ottakaamme tämä haasteena: Onnistummeko uuttamaan hyvän verkkokeskustelun kaavan esiin ja pistämään sen kiertoon kokeiluissamme?

Yksi hyvin konkreettinen asia paremman verkkokeskustelun pohjustamiseksi tuntuisi olevan lupaus siitä, että joku kuuntelee. Keskustelut, joissa ilmoitetaan esimerkiksi, että jutun kirjoittaja tai jutussa esitelty henkilö seuraavat keskustelua ja osallistuvat siihen, vaikuttavat pysyvän asiallisempina. Kenties tällöin on vaikeampaa vain huudella kasvottomalle ”medialle”, vaan ymmärretään, että kyse on ihmisten välisestä dialogista?

Ajatus verkkokeskusteluttamisesta, siitä että toimittajalla ylipäätään on lupa ohjata keskustelua ja osallistua siihen, on siis vielä uusi. Käytännössä ajatusta sovelletaan toimituksissa vielä varovaisesti jos lainkaan. Siitä tunnutaan olevan kuitenkin yksimielisiä, että jotain keskustelulle pitäisi tehdä. Tuskin yksikään mediatalo katsoo tehtäväkseen edistää rajatonta sananvapautta. Moderointi syö resursseja, joten jotain hyötyä verkkokeskusteluista tulisi mediatalolle olla. Journalistisilla sivustoilla keskusteluja ei valvotakaan vain laittoman tai asiattoman sisällön takia, vaan käyttäjien tuottama sisältö voi sotia mediatalon moraalisia periaatteita vastaan tai vahingoittaa sen mainetta. Myös työpajoissa nousi esiin kysymys imagosta. Syytökset median puolueellisuudesta ja keskustelun tukahduttamisesta ovat netissä arkipäivää.

Tuntuukin tärkeältä pohtia, millaista toimituksellista työtä moderointi voi olla, ja miten sovittelevuutta voisi siihen soveltaa. Voisiko hyvän ja arvostavan keskusteluilmapiirin luominen olla mediataloillekin myyntivaltti?