Välitilinpäätös eli yhteenvetoa seminaarista

Torstaina 12. tammikuuta järjestimme Sovittelujournalismi-hankkeen väliseminaarin. Työpajalaisten lisäksi saimme paikalle mukavan määrän aktiivisesti keskustelevaa yleisöä. Kiitos vielä kaikille! Kuulimme viime vuoden työpajoissa mukana olleiden kokemuksia ja pohdimme yhdessä, miltä sovittelujournalismi näyttää näin hankkeen puolivälissä. Tässä hieman yhteenvetoa eniten puhuttaneista asioista.

valiseminaari

Onko journalismin tehtävä sovitella?

Journalismin perustehtävä on ottaa selvää kansalaisia koskettavista yhteisistä asioista ja kertoa niistä totuudenmukaisesti, jotta niistä voidaan käydä julkista keskustelua yhteiskunnallisen päätöksenteon pohjaksi. Sovittelujournalismin kannalta ydinkysymys liittyy ennen muuta tuon lauseen jälkimmäiseen osaan: missä määrin ja millä keinoin journalismin tulisi pitää huolta siitä julkisesta keskustelusta, jota journalismin pohjalta käydään?

Tämä hankkeemme peruskysymys toistui seminaarissa useaan kertaan eri puheenvuoroissa, esimerkiksi Laura Ahvan avauspuheenvuorossa sekä Vihreän Langan päätoimittajan Riikka Suomisen poliittista äänenkannattajuutta koskevassa  pohdinnassa. Todettiin, että kysymykseen vastaaminen riippuu pitkälti siitä, millaiset aiheet ja keskustelut kulloinkin ovat kohteena: siinä missä ”jännitteiden purkaminen” tuntuu kaikkien kannalta kannatettavalta tavoitteelta joissakin aiheissa, se saattaa vaikuttaa poliittisten erimielisyyksien peittämiseltä toisissa. Kaikkia jännitteitä ei voi eikä tule purkaa, eikä kaikkia aiheita voi sovitella.

Sovittelevuus ei kuitenkaan tarkoita konsensushakuista riitojen välttämistä. Ennen muuta tavoitteena on lisätä ymmärrystä kulloinkin käsillä olevasta konfliktista, tehdä näkyväksi jännitteen taustoja ja auttaa eri osapuolia hahmottamaan oman toimintansa merkitys konfliktin rakentumisessa. Tämän ymmärryksen varassa on sitten mahdollista pyrkiä rakentavaan ja toisia kunnioittavaan keskusteluun.

Tässä sovittelevan vuorovaikutuksen periaatteet tulevat journalistisen työn tueksi, kuten puheviestinnän tutkijan ja sovittelutyötä tekevän Maija Gerlanderin puheenvuoro osoitti. Myös sovitteluprosessissa voidaan painottaa dialogia ja pitää tavoite itse prosessissa eli sosiaalisten suhteiden korjaamisessa eikä niinkään ristiriitojen poistamisessa. Näissä prosesseissa on tärkeää, että keskustelijat oppivat tunnistamaan, miten heidän omat maailmankuvansa rajoittavat heidän tapaansa keskustella. Gerlander puhui myös vuorovaikutuksen mallintamisesta: ihmiset oppivat erilaisia keskustelun ja ongelmien käsittelyn malleja esimerkin kautta. Kun journalismissa tuodaan esille vaihtoehtoja perinteiselle ”vastakkaisten leirien debatille”, yhteinen käsitys keskustelun tavoista monipuolistuu.

Tässä yhteydessä viitattiin jälleen myös kysymykseen sovittelevuuden ja kriittisyyden suhteesta. Tätä suhdetta voi tarkastella myös niin päin, että kritiikitön feelgood-journalismi ja virheellinen tasapuolisuuden ihanne tuskin onnistuvat todella purkamaan jännitteitä. Sovittelevuus sen sijaan mahdollistaa avoimen kriittisyyden auttamalla tunnistamaan lukkiutuneita asetelmia ja niitä ylläpitäviä rakenteita. Mukavaa se ei aina osapuolille ole, ja myös sovittelevan journalistin on siedettävä epämukavuutta omassa roolissaan. Laura ja Mikko pohtivat aihetta myös tällä videolla (joka saa samalla kunnian avata hankkeemme YouTube-tilin!)

Kiinnostavaa on myös huomata, kuinka moneksi sovittelevuus taipuu yleisön silmissä tulokulmasta riippuen. Yleisökeskustelussa tuotiin esiin, että sovittelevuuden voi nähdä yhtenä vastuullisen ja huolellisen journalismin ominaisuutena, jonka tulisi olla taustalla kaikessa journalistisessa ajattelussa. Toisaalta jotkut näkivät sovittelevuuden mahdollisena erikoisosaamisalueena ja keinona rakentaa omaa journalistin henkilöbrändiä. Molempia näkökulmia voi pitää perusteltuina, ja näiden kummankin suunnan kehittämistä konkreettisiksi työtavoiksi jatkamme myös työpajoissa. Esimerkiksi Marikki Nykänen, Noora Kettunen ja heidän taustatiiminsä kertovat kehittelevänsä erityistä ”sovittelumediaa” osin sovittelujournalismi-hankkeen herättämiin ajatuksiin pohjautuen.

Mitä tehdä niille, jotka haluavat estää keskustelun?

Vierailijapuheenvuoron piti filosofi, tietokirjailija Ville Lähde. Hän käsitteli kirjassaan Paljon liikkuvia osia esittelemiään julkisen keskustelun tyypillisiä ongelmia. Lähde kertoi myös BIOS-tutkimusyksiköstä, jonka sai juuri nelivuotisen rahoituksen näiden ongelmien ratkomiseen: BIOS kehittää mm. YLE:n kanssa monipuolista viestintää, joka pyrkii houkuttelemaan erilaisia yleisöjä monimutkaistenkin yhteiskunnallisten kysymysten äärelle ja avaamaan erityisesti ekologisuuden, talouden ja politiikan suhteita monin keinoin.

Yksi Lähteen esittämistä kiinnostavista näkökulmista oli se, kuinka tunnistaa julkisessa keskustelussa sellaiset puheenvuorot ja toimijat, jotka pyrkivät tietyin retorisin keinoin nimenomaan ajamaan keskustelun umpikujaan ja lopettamaan dialogin. Esimerkiksi käsitteitä hämärtämällä, myyttejä ja kielikuvia toistelemalla, näkemyksiä olemuksellistamalla tai muuten yksinkertaistavaa retoriikkaa käyttämällä voidaan tehdä monimutkaisten asioiden käsittelystä mahdotonta.

Tämä nostaa esiin sovittelun ja sovittelujournalismin kannalta oleellisen rajoitteen: kaikkien kanssa tai kaikissa tilanteissa ei ole mahdollista käydä rakentavaa dialogia. Voidaan kuitenkin jälleen kysyä, onko keskustelun kannalta jotain arvoa sillä, että lausutaan julki tämä umpikuja ja puretaan näkyville syyt siihen ajautumiseen? Ja voiko tällaisen jumittavan retoriikan tunnistaminen olla joissain tapauksissa ensimmäinen askel kohti sovittelevaa vuorovaikutusta?

Mitä ”kuunteluttaminen” voisi tarkoittaa journalistille?

Toimittaja Jenni Leukumaavaara kertoi puheenvuorossaan gradustaan, jossa hän on tutkinut saamelaisten kokemuksia journalismin kohteena ja toimittajan haastateltavana olemisesta. Jennin aineistosta välittyi pettymys siihen, että haasteltavat eivät kokeneet tulleensa aidosti kuulluksi ja tästä seurasi varautuneisuus toimittajia kohtaan. Saamelaisia koskeva keskustelu näyttäytyy yksiulotteisena ja vuodesta toiseen samoja tarinoita toistavana, erilaisten kiistojen ja ”saamelaiset suuttuivat” -otsikoiden sarjana. Vähemmistön näkökulmasta koetaan, että usein aiheeseen perehtymättömät toimittajat piipahtavat pohjoisessa juttuaiheet ja näkökulmat valmiiksi mietittyinä, sopivia sitaatteja metsästämässä tai yksinkertaisia perusasioita kysellen.

Tällaisessa tilanteessa tulee hyvin esille, että jännitteisiä aiheita käsittelevän journalistin tulee kuunnella herkällä korvalla, ja myös tuntea kohdettaan tarpeeksi ymmärtääkseen kuulemaansa. ”Kuunteluttaminen”, josta olemme työpajoissa usein puhuneet, voisi puolestaan tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että sanoitetaan selvästi, miten esimerkiksi tietyt lausumat ja sanavalinnat voivat tulla tulkituksi toisista näkökulmista – ei vain kirjata tyytyväisenä ylös kärjekkäimpiä letkauksia, vaan varmistetaan, että ”sanoit juuri näin, ymmärränkö oikein ja haluatko sanoa sen julkisesti?”

Journalistisen kuunteluttamisen ajatus vaatii vielä meiltä tutkijoilta syvällisempää pohdintaa suhteessa puheviestinnän parissa viime vuosina pinnalla olleeseen kuuntelemisen teoriaan, mutta sovittelujournalismin kehyksessä kysymys on  pyrkimyksestä tehdä keskusteluun osallistuvat tietoiseksi omien puheenvuorojensa mahdollisista tulkinnoista ja pohtia yhdessä julkisesti sanotun merkityksiä. Ryhmätilanteissa toimittaja voisi myös huolehtia, että osapuolet kuulevat, mitä muut sanovat. Samalla oleellinen kysymys mielipiteenvapaudesta asettuu raameihin: jokaisella on oikeus mielipiteisiin, mutta pelkän niiden lausumisen sijasta on usein tarpeen pohtia, miten nuo mielipiteet ovat muodostuneet ja mihin ne perustuvat.

Kyse on siis oman vallan ja julkisuuden voiman tunnistamisesta ja vastuun ottamisesta, mikä korostuu erityisesti vähemmistöasemassa olevista ihmisistä ja ryhmistä puhuttaessa. Kuten Jenni Leukumaavaara totesi, jutun kohteiden on kyettävä elämään laaditun jutun kanssa senkin jälkeen, kun toimittaja on jo unohtanut sen.

Mutta mistä resurssit?

Journalistit ovat kiireisiä ja mediatalojen resurssit tiukalla, joten luonnollisesti seminaariyleisöä puhutti myös kysymys sovittelujournalismin työläydestä. Sovittelevuus vaatii usein tavallista enemmän paneutumista ja aikaa luottamuksellisen ilmapiirin luomiseen. Tämä kävi hyvin ilmi toimittaja Matleena Ylikosken kuvatessa omaa työprosessiaan lääketiedettä ja täydentäviä hoitomuotoja käsittelevän radiokeskustelun ja nettijutun parissa.

Resurssikysymyksen pohtiminen on tärkeää, jos ja kun sovittelujournalismin ideoiden halutaan jäävän elämään hankkeen jälkeenkin osana journalistista työkalupakkia. Lopultahan kysymys on sekä arvovalinnoista että sovittelevuuden tuottamasta lisäarvosta: jos hankalista aiheista halutaan tehdä hyvää journalismia, on kyettävä vakuuttamaan toimitusten johto siitä, että panostus sovittelevuuteen lisää yleisön luottamusta ja sitoutumista ja vaikuttaa positiivisesti mediatalon brändiin.

Toisaalta, sovittelujournalismia koskeva keskustelu (kuten tämä blogi!) voi palvella ideapankkina, mistä toimittaja voi napata eri työvaiheisiin ja erilaisiin juttuihin soveltuvia työkaluja. Yksittäiseltä toimittajalta ei vaadi juurikaan lisäresursseja tulla entistä tietoisemmaksi polarisaatioon ja konfliktien syntymiseen liittyvistä kysymyksistä ja tunnistaa näiden yhteys omaan tekemiseen.

Mainokset

”Ratkes”-trendi journalismissa -mistä puhutaan?

Kirjoitimme marraskuisessa bloggauksessamme ”Uusien journalismien viidakossa” erilaisista liikkeistä ja käsitteistä, joilla journalismia on erilaisissa konteksteissa pyritty kehittämään ja sen tehtäviä linjaamaan uudelleen. Tässä yhteydessä esittelimme termit ”ratkaisukeskeinen” ja ”rakentava” journalismi jokseenkin samaa ajattelutapaa kuvaavina termeinä, joista Euroopassa yleisempi on rakentava (constructive journalism) ja Yhdysvalloissa ratkaisukeskeinen (solutions journalism).

Hannele Huhtala, Sami Syrjämäki ja Jarkko S. Tuusvuori ruotivat niin & näin -lehden (4/16) kirjoituksessaan ”YLE-kohu, ratkes-trendi ja kriittinen journalismi” perusteellisesti marras-joulukuussa kuumana käynyttä keskustelua YLE:n sisäisistä linjauksista hallituksen ja erityisesti pääministeri Sipilän toimista uutisoitaessa. Myös nämä kirjoittajat yhdistävät ”ratkes”-lyhenteensä alle sekä ratkaisukeskeisen että rakentavan journalismin: he pohtivat tällaisen ajattelutavan mahdollisia ongelmallisia puolia ja esittivät, että ratkaisukeskeisyyden korostaminen on kenties heikentänyt YLE:n journalismin kriittistä terää.

Huhtalan ja kumppaneiden tekstiin on viitattu ahkerasti eri yhteyksissä, ja mikä erityisen kiinnostavaa, myös molemmat Sipilä-kohun yhteydessä YLE:ltä irtisanoutuneet toimittajat Jussi Eronen ja Salla Vuorikoski jakoivat linkkiä Twitterissä, Eronen saatesanoin ”tämä on tarkkanäköisin lukemistani Ylegate-analyyseistä”. Myös YLE:n (!) Pyöreä pöytä -radiokeskusteluohjelman kymmenvuotislähetyksessä tammikuussa rakennettiin ”Tohtori Raimo”-osiossa huumoria ”ratkes-zurnalismin” ympärille (keskustelijoina ohjelmassa olivat mm. niin ikään joulukuisen Sipilä-kohun keskiössä ollut Ruben Stiller sekä mediatutkija Anu Koivunen, joka jo joulukuussa 2013 Hufvudstadsbladetissa kritisoi ratkaisukeskeisyyden painottamista toimitusten johdossa).

Vaikuttaisi siis siltä, että ainakin osa yleläisistä on kokenut, että YLE:ssä ratkaisukeskeisyyden painottaminen on heikentänyt uutisjournalismin perinteistä ”vallan vahtikoiran” roolia ja aiheuttanut sisäistä vääntöä siitä, mikä on journalismin yhteiskunnallinen perustehtävä. Tämän kritiikin näkökulmasta ratkaisukeskeisyys/rakentavuus näyttäytyy kriittisyyden vastakohtana, vähintään itsessään epäkriittisenä, mutta pahimmillaan jopa kriittistä otetta estävänä ja siltä resursseja vievänä.

Huhtala ja kumppanit viittaavat tekstissään myös meidän Sovittelujournalismi-hankkeeseemme sekä tähän blogiin, olemmehan itse alleviivanneet hankkeemme yhteyksiä rakentavaan journalismiin. Keskustelun täydentämiseksi on siis paikallaan syventää hieman aiemmassa blogikirjoituksessa aloittamaamme selvitystä siitä, miltä rakentavaa/ratkaisukeskeistä journalismia koskeva keskustelu näyttää hankkeemme ja yleisemmin journalismin tutkimuksen näkökulmasta. Onko kyseessä Anu Koivusen sanoin ”nyhetsmys”, pyrkimys olla tuottamatta lukijoille pahaa mieltä, jotta nämä eivät kaikkoaisi? Onko ”ratkes” värikäs pallo, jonka perässä vahtikoira laitetaan juoksemaan? Voiko rakentavuuden ja kriittisyyden tavoitteita sovitella yhteen?

Akateeminen keskustelu vasta alussa

Ei ole itse asiassa kovin selvää, mitä milloinkin tarkoitetaan rakentavalla tai ratkaisukeskeisellä journalismilla. Journalismin tutkimuksen piirissä trendi on pantu merkille, mutta varsinaisia tutkimuksia ja akateemisia julkaisuja aiheesta ollaan vasta laatimassa – oma hankkeemme mukaan lukien. Totesimme marraskuisessa kirjoituksessamme, että ”tutkimuksen kentällä kaivataan erilaisia käsitteitä kokoavaa ja jäsentävää ajattelua sekä esimerkkejä käytännön toteutuksista. Myös toimittajat kaipaavat keskustelua eri lähestymistavoista ja arkiseen työhön sovellettavia menetelmiä.” Tämä oli ilmapiiri myös rakentavaan journalismiin keskittyneessä Constructed/Constructive Journalism -konferenssissa, joka pidettiin Vrije Universiteit Brussel -yliopistossa Belgiassa joulukuussa.Pelkästään konferenssin kaksijakoinen nimi viittaa siihen, kuinka monisyisesti termiä voi tulkita ja kuinka epävarmoja tutkijoiden keskuudessa sen käytöstä vielä ollaan. Me yliopistoihmiset tarvitsemme lisää viitattavaa, ja sitä ollaan kyllä laatimassa: luvassa on aihetta käsitteleviä teemanumeroita kansainvälisiin journaaleihin ja työryhmiä tuleviin konferensseihin.

Toistaiseksi keskustelua kuitenkin käydään muutamien, erityisesti käytännön kokemuksiin pohjautuvien kirjojen, kokeilevien journalististen projektien ja konsulttipuheen varassa. Kun joku esittää uusia ”muotikäsitteitä” tai vanhojen käsitteiden uudelleenmäärittelyä, on syytä olla varuillaan ja erityisesti tarkkailla, kuinka käsitteet siirtyvät käytäntöihin. Tästä myös me olemme koko hankkeemme elinkaaren aikana olleet hyvin tietoisia – kuljemmehan itse ”sovittelujournalismin” lippua heiluttaen.

Uusien iskusanojen tarttuvuus on tietenkin yhtäällä merkki journalististen toimijoiden kipeästä tarpeesta etsiä keinoja vastata digimurroksen tuomiin haasteisiin, toisaalla oire yliopistotutkimuksen nykyisestä hankekeskeisyydestä: on helpompaa herättää keskustelua, hankkia rahoitusta ja perustaa uusia tehtäviä ”uusien” iskusanojen ympärille kuin selittää jotain monimutkaista vaikkapa ”journalistien ja journalististen instituutioiden itsereflektiivisyyden lisäämisestä polarisaatiolle alttiita yhteiskunnallisia aiheita käsiteltäessä”.

Toisin sanoen, ainakaan akateemisen ratkes-keskustelun näkökulmasta kyse ei pohjimmiltaan ole niinkään journalismin yhteiskunnallisten tehtävien uudelleenmäärittelystä kuin tarpeesta etsiä keinoja näiden tehtävien toteuttamiseksi entistä paremmin. Erilaisissa tutkimus- ja koulutushankkeissa, joissa ratkes-diskurssia muodossa tai toisessa käytetään, painopiste on useimmiten yleisön osallistamisessa ja aktivoimisessa, yhteisen toiminnan ja vaikuttamisen tilojen mahdollistamisessa. Kyse on siis lopulta journalismin perustehtävistä ja huomio keskittyy journalistisen julkisuuden ja kansalaisten suhteeseen, ei journalistien ja vallanpitäjien suhteeseen.

Tutkijoiden piirissä tunnistetaan kyllä, että maissa, joissa media ja journalismi ovat vallanpitäjien tiukassa kontrollissa ”rakentavuus” assosioituu hallinnon myötäilemiseen ja termin tällaisen tulkinnan riski onkin syytä tiedostaa . Esimerkiksi professori Tena Perišin Zagrebin yliopistosta on tutkinut constructive-termin tulkintoja Kroatiassa, missä ”constructive” on tavannut merkitä vastakohtaa kommunistihallinnon vastustamista tarkoittavalle termille ”destructive”. Lisäksi havaintoja on tehty siitä, kuinka termi tuntuu istuvan hyvin siihen, millaista kuvaa kiinalainen media haluaa rakentaa Kiinan toimista Afrikassa.

Poliitikkojen tukemisen, konfliktien välttämisen tai edes ”yhdessä tsemppaamisen” diskurssit eivät kuitenkaan ohjaa rakentavuutta koskevaa akateemista keskustelua ja käsitteenmäärittelyä. Myöskään meidän ”sovitteleva” lähestymistapamme ei tarkoita epämukavuuden välttämistä tai konsensushakuisuutta, vaan tavoitteena on nimenomaan moniäänisyys ja dialogisuus.

Mitä ”ratkes” tällä hetkellä käytännössä on?

Akateeminen keskustelu käy siis aktiivisena, mutta entä sitten se käytännöiksi muuntumisen taso? Meillä ei toistaiseksi ole tarkempaa tietoa siitä, millaisin painotuksin ratkaisukeskeisyyttä on vaikkapa YLE:n sisäisessä ohjeistuksessa tuotu esiin. On hyvin mahdollista, että tässä on ongelmia joihin on YLE:ssä syytä herätä ja tarkistaa, mitä ratkaisukeskeisyys tai rakentavuus on, ja mitä sen ei tule olla. Työpajoissamme on kyllä mukana useita YLE:n toimittajia, joiden toiminnassa ja puheissa kriittisyyden puute ei ainakaan ole näkynyt. Nähdäksemme onkin tärkeää, että erilaiset journalistit itse osallistuvat sen määrittelemiseen, mitä rakentavuus voisi heidän työnsä kannalta tarkoittaa. Työpajojemme perusteella rakentavuus tai sovittelevuus näyttää hahmottuvan ennen muuta yleisösuhteen kautta, moniäänisyyden vaalimisena ja kunnioittavaan keskusteluilmapiiriin pyrkimisenä.

Ehkä on paikallaan vielä lyhyesti luoda katse muualle maailmaan. Kuten todettua, yhdysvaltalaisessa keskustelussa ratkaisukeskeisyydestä puhutaan termillä solutions journalism. Keskeistä tässä ajattelussa on jakaa todistetusti toimiviksi osoittautuneita ratkaisuja yhteisöjen ongelmiin. Tästä pääsee ehkä parhaiten kärryille tutustumalla Story Tracker -palveluun: kyseessä on tietokanta, josta voi hakea eri aihealueita käsitteleviä (englanninkielisiä) journalistisia juttuja eri puolilta maailmaa. Kriteereinä jutuissa on se, että ne eivät ole pelkästään hyvän mielen tarinoita kivasti menneistä paikallisista tapahtumista, vaan niiden tulisi esitellä tutkitusti toimivia ratkaisuja. Myös Solutions Journalism Networkin Facebook-sivuilla jaetaan jatkuvasti esimerkkijuttuja ja käydään keskustelua ratkaisukeskeisen journalismin periaatteista.

Constructive journalismin eli rakentavan journalismin keskeisiä sanansaattajia ovat tanskalaiset Ulrik Haagerup, jonka kirjaa Constructive News YLE:lläkin tiettävästi on kierrätetty, ja Cathrine Gyldensted, joka puolestaan on kiertänyt ahkerasti alan seminaareissa luennoimassa kirjansa From Mirrors to Movers pohjalta, mm. Haaga-Helian vuotuisessa journalismiseminaarissa toukokuussa 2016 sekä aiemmin mainitussa Brysselin tutkijakonferenssissa. Nämä tekstit on suunnattu enemmänkin ohjenuoriksi toimituksiin kuin tutkimuksen kentälle. Tämä eurooppalainen keskustelu vaikuttaisikin olevan se tulokulma ”ratkes-journalismiin”, joka suomalaisessa kontekstissa paremmin tunnetaan.

Gyldenstedin toimittajatausta on tutkivassa journalismissa ja myöhemmin uralla saatu herätys ”rakentavaan journalismiin” juontuu hänen Yhdysvalloissa suorittamiinsa psykologian opintoihin. Tältä pohjalta Gyldensted esittää, että ratkaisumallien tuominen esiin ongelmia käsiteltäessä ehkäisee toivottomuuden tunteiden heräämistä lukijoissa. Toivottomuus saa ihmiset passivoitumaan ja kääntymään poispäin journalismista (”positivity engages, negativity disengages”). Psykologisen taustateorian vuoksi yleisökäsitys tässä ajatustavassa on varsin yksilökeskeinen.

Gyldensted myös näyttää mielellään Hans Roslingin haastattelua, jossa tämä ruotsalainen tilastotieteilijä kritisoi journalismia siitä, että ”uutisia seuraamalla ei voi ymmärtää maailmaa oikein”: esimerkiksi Afrikka nousee journalistien tutkalle vain poikkeavien tapahtumien, kriisien ja ongelmien kautta, eikä siellä tapahtuvia pitkän linjan positiivisia kehityskulkuja raportoida, joten yleinen käsitys afrikkalaisista valtioista on todellista negatiivisempi. Toinen Gyldenstedin lempiteesi on ”kill your victims”, millä hän viittaa journalismin taipumukseen kuvata erilaisiin vaikeisiin tilanteisiin joutuneita ihmisiä tuttujen uhritarinoiden kautta – esimerkiksi pakolaisten ainoana attribuuttina näyttäytyy ”pakolaisuus”, jokainen asunnoton on vain ”asunnottomuuden” ruumiillistuma jne. Tällöin yhteiskunnallisten ilmiöiden ja vaikeuksien monimutkaisuus typistyy helposti uhrin hahmoon, ja samalla yksilölliset tarinat ja heidän mahdollisesti löytämänsä selviytymiskeinot jäävät käsittelemättä.

Haagerupin perusajatukset ovat samankaltaisia: myös hän korostaa rakentavan journalismin potentiaalia sitouttaa yleisöä, ja esittää, että journalismin tekemisen tavoitteena pitäisi olla, että lehden luettuaan yleisö kokee hyötyneensä lukemisesta, sen sijaan että ahdistuu maailman pahuudesta ja kokee voimattomuutta. Sama perusajatus on löydettävissä solutions journalismia esittelevistä teksteistä, kuten tästä David Bernsteinin kolumnista New York Timesissa 2011: ”Journalism is a feedback mechanism to help society self-correct. We know from behavioral science that information about a problem alone is rarely sufficient to generate corrective action.”

Rakentavaa ja ratkaisukeskeistä journalismia koskevan innostuksen takana on siis tietynlainen tuotekehitys- ja konsulttipuhe, sillä sekä Gyldensted että Haagerup pyrkivät puhuttelemaan lehtitalojen johtoportaita lupaamalla keinoja pitää kiinni journalismin maksavasta yleisöstä ja jopa houkutella uusia yleisöjä. Tämä on kuitenkin puettu retoriikkaan, joka korostaa journalismin perinteisiä arvoja kansalaisyhteiskunnan pilarina, kriittisyyden säilyttämisen merkitystä ja ratkaisukeskeisyyttä työkaluna muun journalismin rinnalla. Esimerkiksi Haagerup toteaa, että ”ihmiset eivät ole väsyneitä kriittiseen journalismiin, he ovat väsyneitä negatiiviseen journalismiin”.

Näitä tanskalaisia lukiessa kukin voi tasapainotella sen kanssa, tulkitseeko heidän yleisökäsitystään ensisijaisesti kuluttajuuden vai kansalaisuuden kehyksessä. Tässä hankkeessa olemme löytäneet rakentavan journalismin keskusteluista joitakin hyödyllisiä menetelmiä ja ajatuksia, vaikka itsekin suhtaudumme monelta osin kriittisesti tähän ilmiöön.

Journalismin yhteiskunnallinen vastuu?

Huhtala ja kumppanit toivovat tekstissään, että selvennämme mitä tarkoitamme ”journalismin yhteiskunnallisella vastuulla” – olemmehan todenneet, että näitä uusia käsitteitä journalismin kentällä yhdistää pyrkimys ottaa tosissaan journalismin yhteiskunnallinen vastuu.

Emme tarkoita tällä, että esimerkiksi kriittinen, tutkiva journalismi tai perinteinen uutisjournalismi ei olisi yhteiskuntavastuullista. Viittaamme erityisesti siihen, että näiden uusien etuliitteiden myötä huomio näyttää kiinnittyvän erityisen itsereflektiivisesti siihen, miten journalismin/journalistin oma toiminta vaikuttaa käsiteltävään ilmiöön: esimerkiksi rauhanjournalismissa tiedostetaan, että konfliktista uutisoiminen vaikuttaa konfliktin osapuoliin ja uutisoinnin tapa voi joko vaikeuttaa tai edesauttaa rauhanprosessia.

Meidän hankkeellemme tämä yhteiskunnallinen vastuu näyttäytyy yhtäältä tutkimuskysymyksinä: miten työpajoihimme osallistuvat toimittajat tämän vastuun kokevat ja näkevät, ja millaisin edellytyksin he pystyvät sitä kantamaan? Millaista apua tähän he toivovat sovittelevuudesta saavansa?

Toisaalta meillä on toki yhteiskuntavastuullisina tutkijoina myös oma näkemyksemme asiasta: sovittelujournalismin työpajojen tavoitteena on kerätä kokemuksista ohjeita ja vinkkejä, joiden avulla toimittajat onnistuisivat käsittelemään erilaisia konfliktiherkkiä aiheita oikeudenmukaisesti, rehellisesti ja jännitteitä (tarpeettomasti) kärjistämättä, sekä kykenisivät vastustamaan sellaisia journalismiin liittyviä tottumuksia ja rakenteita, jotka ruokkivat polarisaatiota tilanteiden selkiyttämisen sijaan. Toisin sanoen, tavoitteena on tehdä yhteiskunnallista keskustelua edistävää, kriittistä ja itsekriittistä journalismia.