Kesällä omat somekanavani näyttivät hyvin erilaiselta kuin suurimman osan vuodesta. Uutisia ja kolumneja kommentoivien linkkien sijaan ystäväni jakoivat kuvia ja tunnelmia järvenrannoilta ja kesätoreilta, perheidensä keskeltä ja matkoilta. Upeita maisemia ja kypsyvää satoa! Toki isoimmat uutisaiheet nousivat näkyviin nytkin, mutta ei tavallisella intensiteetillä. Toisaalta kokemukseeni saattoi vaikuttaa sekin, että samaan aikaan seurasin itsekin somea ja uutissovelluksia huomattavasti tavallista harvemmin, ehkä kerran päivässä jos muistin. Kerran havahduin huomaamaan, että en ollut avannut telkkaria viiteen päivään. Kyse ei ollut tietoisesta mediapaastosta, vaan mieli oli yksinkertaisesti vapaalla siitä ”kärryillä pysymisen” halusta ja paineesta, joka tavallisesti arkeani hallitsee. Oli kiintoisaa havaita olevansa, kuten ilmeisesti monet tuttavistani, lomalla myös velvollisuudesta kokea huolta ja ahdistusta.
Kun tätä sovittelujournalismihanketta suunniteltiin, puhuimme palavereissa ”ahdistuksenpurusta” – muistan kirjoittaneemme johonkin fläppitauluunkin ”anti-anxiety tool”. Myös viime vuosina paljon puhuttaneen rakentavan journalismin (constructive journalism) idean ytimessä on positiiviseen psykologiaan perustuva havainto siitä, että (etenkin uutis-)journalismin taipumus keskittyä onnettomuuksiin, uhkiin ja vastakkainasetteluihin tuottaa yleisössä ahdistusta, passiivisuutta ja tarvetta rajoittaa omaa mediakulutustaan; sen sijaan ratkaisumahdollisuuksien esittäminen ja toivon tarjoaminen vetoaa ja aktivoi yleisöä. Rakentava, ratkaisukeskeinen, sovitteleva journalismi houkuttaa yleisöjä tarjoamalla tien eteenpäin ja auttaa vähentämään ahdistusta, muutenkin kuin sulkemalla vastaanottimet.
Jostakin kesäniittyjen usvan raoista silmiini osui samaan aiheeseen liittynyt Mikael Jungnerin Facebook-seinältä alkanut keskustelu. Jungner oli julkaissut aiemmin päivityksen, jossa arveli Donald Trumpin nousun, Turkin poliittisen tilanteen ja Brexitin olevan seurausta ennemmin enemmistön tietämättömyydestä kuin joidenkin ilkeästä juonittelusta, ja korosti empatian ja vuorovaikutuksen merkitystä. Iltalehti laati tästä uutisen näkökulmalla ”Mikael Jungner tylyttää kansalaisia”. Jungner kommentoi Iltalehden toiminnan ilmentävän usein toistuvaa ilmiötä: ”Käsillä on viestinnällinen riitti, jolla uusinnetaan negatiivista maailmankuvaa. Pelokkaat maksavat/klikkaavat löytääkseen lisää pelkoa.”
Keskustelu negatiivisen maailmankuvan korostumisesta jatkui mm. Tehy-lehden blogissa, missä kaivattiin maalaisjärkeä mm. onnettomuusuutisointiin: ikävistä asioistakin voi, ja tulisi, kertoa ilman ylenmääräistä kauhistelua. Pohjimmiltaan kyse on siis jälleen tiedonvälitykseen liittyvästä ”tunteenvälityksestä”: millaiseen tunnekehykseen kerrottavat faktat liitetään? Millaista reaktiota yleisössä tavoitellaan? Esimerkiksi Iltalehden Jungner-uutinen houkuttelee ”kansaa” närkästymään ”eliittiä” edustavalle Jungnerille, ei esimerkiksi pohtimaan hänen kanssaan (vaikka sitten vastaan väittäen) yleissivistyksen ja vuorovaikutuksen merkitystä poliittisille prosesseille. Jutun myötä saamansa kärkkään palautteen seurauksena Jungner puolestaan päätyy Facebook-päivityksessään stereotyypittelemään tiettyä kansanosaa piikikkäästi. Näin on jälleen yksi turhauttava ”somekohu” syntynyt…
Elokuun lopussa kokoonnumme jälleen sovittelujournalismin työpajojen merkeissä ja tartumme yhdessä konkreettisiin juttusuunnitelmiin, joiden kautta se ”anti-anxiety toolkit” alkaa hahmottua. Kohteet eivät (valitettavasti) ole sulaneet kesähelteisiin, vaan jännitteisiä aiheita riittää kaikissa mittaluokissa – mansikkakriisi nähtiin jo kesän lööpeissä, ehkä se vanha tuttu marjasotakin ponnahtaa kohta taas otsikoihin!
Mikko Hautakangas
Sovittelujournalismi 