Elina Hirvosen ohjaama dokumenttielokuva Kiehumispiste on jo herättänyt paljon keskustelua suomalaisen yhteiskunnan polarisaatiosta. Se on Hirvosen tavoitekin: hän toivoo ihmisten järjestävän elokuvansa ympärille omia näytäntöjä ja keskustelutilaisuuksia, joiden avulla voidaan puhua Suomessa parasta aikaa kytevästä vihasta.(Lue lisää: http://boilingpoint.fi/)
Kiehumispiste käsittelee maahanmuuton ympärille rakentunutta vastakkaisuutta Suomessa. Se seuraa ihmisiä mielenosoituksiin, vastaanottokeskuksiin, saunaankin. Elokuva palkittiin Tampereen elokuvajuhlilla Kirkon Mediasäätiön palkinnolla viime viikolla.
Me Sovittelujournalismi-hankkeessa tartuimme kehotukseen järjestää oma näytös ja saimme itse ohjaajankin mukaan! Katsoimme elokuvan työpajalaisten ja tutkijakollegoiden kanssa ja keskustelimme sen jälkeen yhdessä Hirvosen kanssa elokuvan tekoprosessista, sen saamasta palautteesta sekä yleisemmin polarisaatiosta ja dialogista.
Keskustelussa käsiteltiin kysymyksiä, jotka ovat myös meidän hankkeemme ytimessä: Mikä on journalismin ja median rooli prosessissa, jossa yhteiskunnalliset kiistat kärjistyvät kansakuntaa jakavaksi vihaiseksi kamppailuksi? Mitä riskejä journalismi silloin kohtaa ja mitä erilaisia strategioita voidaan valita? Voiko kaikkia osapuolia kuunnella tai päästää ääneen – tai toisaalta, voiko ketään sulkea ulkopuolelle?
Hirvosen oma näkemys on, että kaikkien kanssa pitää puhua, koska ”joku niille puhuu kuitenkin”. Kuulluksi tulemisen tarve on kaikilla. Elokuvassaan Hirvonen halusi antaa tilaa kaikille osapuolille, ja siksi hän on saanut kritiikkiä muun muassa siitä, että elokuva ymmärtää liian pitkälle rasistisia ääniä. Yksiselitteisiä vastauksia ja patenttiratkaisuja ei siis oikeastaan ole, vaan dialogi on yhtä aikaa sekä riski että mahdollisuus.
Dialogi auttaa kuitenkin näkemään, että eri osapuolet eivät olekaan yhtenäisiä leirejä tai ehjiä kuplia, vaan niiden sisässä käydään omia kamppailujaan siitä, että ”mikäs se meidän sanomamme nyt oikein olikaan” tai miten vastapuoleen ja dialogiin ylipäänsä suhtaudutaan. Kiehumispiste-dokumentissa tämä tehdään näkyväksi, ja tätä keskustelussamme pidettiin erittäin tärkeänä.
Elokuvan – ja miksei siis laajemminkin median – kautta yleisö voi päästä kuulemaan leirien sisäisiä kamppailuja, mikä saattaa purkaa pelkoja ryhmistä yhtenäisinä rintamina. Näkökulmien moninaisuuden keskeltä on löydettävissä kohtaamispintoja, ymmärtämisen ja rinnakkain toimeen tulemisen mahdollisuuksia, mutta myös aidon ja asiallisen kritiikin paikkoja. Jos konflikti on kärjistynyt siihen pisteeseen, ettei dialogia enää edes yritetä, nämä kohtaamispinnat jäävät piiloon ja kritiikkikin pinnalliseksi.
Kannattaa siis ehdottomasti katsoa Kiehumispiste! Se saa ajattelemaan myös journalismin roolia konfiktien käsittelyssä. Elokuvan verkkosivun kautta saa linkin jonka avulla voi järjestää oman näytöksen – vaikka kotonaan.
Ja pohjaksi voi katsoa myös oheisen Bart Brandsman muutaman minuutin animaation, joka tiivistää polarisoitumisprosessin ja median toiminnan osana sitä: http://www.cartoonmovement.com/icomic/87
Sovittelujournalismi 
Yhteiskunnallisen ilmapiirin kiristyminen on ongelma, mutta vielä pahempi ongelma syntyy siitä, jos rasismia tai muukalaisvastaisuutta aletaan painelemaan villaisella sopuisaan nyökyttelyyn perustuvan keskustelukulttuurin nimissä. Tuleekohan monikaan ”avointa keskustelua” tai ”dialogia” peräänkuuluttava miettineeksi, millaiseen kulttuuriin olemme ajautumassa, jos avoimeen rasismiinkin reagoidaan vain toteamalla, että OK, toi on sun mielipide, se ei ole mun mielipide, mutta sulla on oikeus siihen? Pidän ylipäätään ongelmallisena, että olemme enemmän huolissaan sopuisan keskustelukulttuurin puolesta kuin siitä, mitä rasismi tai muu syrjintä tai vaino tekevät niille, jotka ovat sen tosiasiallisia kohteita.
TykkääTykkää
Pahoittelut, että tämä kommentti on jäänyt aiemmin huomaamatta! Tämä on tärkeä pointti, joka nousee usein dialogisuutta koskevan keskustelun yhteydessä esille. Missään nimessä dialogisuus ei tarkoita rasismin tai muiden syrjinnän muotojen hyväksymistä, ja keskustelun ohjaamisessa onkin pidettävä tarkkaan huolta juuri tuosta, että epäkunnioittavaa keskustelua ei tulla katsoneeksi läpi sormien.
Rasismista ja syrjinnästä on oltava enemmän huolissaan kuin sopuisuuden säilyttämisestä, mutta sovittelevuuden tarkoitus ei olekaan sopuisuuden vaaliminen tai konsensukseen pyrkiminen, vaan ylipäätään kohtaamisten ja keskustelun mahdollistaminen, jotta ei ajauduttaisi yhä jyrkkeneviin vastakkainasetteluihin, viholliskuvien rakentamiseen ja yhä hankalammin soviteltaviin konflikteihin. Sovittelun tavoitteena ei ole sopuisa nyökyttely, vaan sovittelu on usein epämukavaa, ja sovitteluprosessit voivat johtaa oivalluksiin, jotka eivät ole mitenkään miellyttäviä, mutta auttavat ehkä silti eteenpäin.
Naapuruussovittelun Miriam Attias kirjoittaa Kiehumispiste-elokuvasta ja dialogisuudesta: https://www.naapuruussovittelu.fi/?x171443=185204
TykkääTykkää