”Ratkes”-trendi journalismissa -mistä puhutaan?

Kirjoitimme marraskuisessa bloggauksessamme ”Uusien journalismien viidakossa” erilaisista liikkeistä ja käsitteistä, joilla journalismia on erilaisissa konteksteissa pyritty kehittämään ja sen tehtäviä linjaamaan uudelleen. Tässä yhteydessä esittelimme termit ”ratkaisukeskeinen” ja ”rakentava” journalismi jokseenkin samaa ajattelutapaa kuvaavina termeinä, joista Euroopassa yleisempi on rakentava (constructive journalism) ja Yhdysvalloissa ratkaisukeskeinen (solutions journalism).

Hannele Huhtala, Sami Syrjämäki ja Jarkko S. Tuusvuori ruotivat niin & näin -lehden (4/16) kirjoituksessaan ”YLE-kohu, ratkes-trendi ja kriittinen journalismi” perusteellisesti marras-joulukuussa kuumana käynyttä keskustelua YLE:n sisäisistä linjauksista hallituksen ja erityisesti pääministeri Sipilän toimista uutisoitaessa. Myös nämä kirjoittajat yhdistävät ”ratkes”-lyhenteensä alle sekä ratkaisukeskeisen että rakentavan journalismin: he pohtivat tällaisen ajattelutavan mahdollisia ongelmallisia puolia ja esittivät, että ratkaisukeskeisyyden korostaminen on kenties heikentänyt YLE:n journalismin kriittistä terää.

Huhtalan ja kumppaneiden tekstiin on viitattu ahkerasti eri yhteyksissä, ja mikä erityisen kiinnostavaa, myös molemmat Sipilä-kohun yhteydessä YLE:ltä irtisanoutuneet toimittajat Jussi Eronen ja Salla Vuorikoski jakoivat linkkiä Twitterissä, Eronen saatesanoin ”tämä on tarkkanäköisin lukemistani Ylegate-analyyseistä”. Myös YLE:n (!) Pyöreä pöytä -radiokeskusteluohjelman kymmenvuotislähetyksessä tammikuussa rakennettiin ”Tohtori Raimo”-osiossa huumoria ”ratkes-zurnalismin” ympärille (keskustelijoina ohjelmassa olivat mm. niin ikään joulukuisen Sipilä-kohun keskiössä ollut Ruben Stiller sekä mediatutkija Anu Koivunen, joka jo joulukuussa 2013 Hufvudstadsbladetissa kritisoi ratkaisukeskeisyyden painottamista toimitusten johdossa).

Vaikuttaisi siis siltä, että ainakin osa yleläisistä on kokenut, että YLE:ssä ratkaisukeskeisyyden painottaminen on heikentänyt uutisjournalismin perinteistä ”vallan vahtikoiran” roolia ja aiheuttanut sisäistä vääntöä siitä, mikä on journalismin yhteiskunnallinen perustehtävä. Tämän kritiikin näkökulmasta ratkaisukeskeisyys/rakentavuus näyttäytyy kriittisyyden vastakohtana, vähintään itsessään epäkriittisenä, mutta pahimmillaan jopa kriittistä otetta estävänä ja siltä resursseja vievänä.

Huhtala ja kumppanit viittaavat tekstissään myös meidän Sovittelujournalismi-hankkeeseemme sekä tähän blogiin, olemmehan itse alleviivanneet hankkeemme yhteyksiä rakentavaan journalismiin. Keskustelun täydentämiseksi on siis paikallaan syventää hieman aiemmassa blogikirjoituksessa aloittamaamme selvitystä siitä, miltä rakentavaa/ratkaisukeskeistä journalismia koskeva keskustelu näyttää hankkeemme ja yleisemmin journalismin tutkimuksen näkökulmasta. Onko kyseessä Anu Koivusen sanoin ”nyhetsmys”, pyrkimys olla tuottamatta lukijoille pahaa mieltä, jotta nämä eivät kaikkoaisi? Onko ”ratkes” värikäs pallo, jonka perässä vahtikoira laitetaan juoksemaan? Voiko rakentavuuden ja kriittisyyden tavoitteita sovitella yhteen?

Akateeminen keskustelu vasta alussa

Ei ole itse asiassa kovin selvää, mitä milloinkin tarkoitetaan rakentavalla tai ratkaisukeskeisellä journalismilla. Journalismin tutkimuksen piirissä trendi on pantu merkille, mutta varsinaisia tutkimuksia ja akateemisia julkaisuja aiheesta ollaan vasta laatimassa – oma hankkeemme mukaan lukien. Totesimme marraskuisessa kirjoituksessamme, että ”tutkimuksen kentällä kaivataan erilaisia käsitteitä kokoavaa ja jäsentävää ajattelua sekä esimerkkejä käytännön toteutuksista. Myös toimittajat kaipaavat keskustelua eri lähestymistavoista ja arkiseen työhön sovellettavia menetelmiä.” Tämä oli ilmapiiri myös rakentavaan journalismiin keskittyneessä Constructed/Constructive Journalism -konferenssissa, joka pidettiin Vrije Universiteit Brussel -yliopistossa Belgiassa joulukuussa.Pelkästään konferenssin kaksijakoinen nimi viittaa siihen, kuinka monisyisesti termiä voi tulkita ja kuinka epävarmoja tutkijoiden keskuudessa sen käytöstä vielä ollaan. Me yliopistoihmiset tarvitsemme lisää viitattavaa, ja sitä ollaan kyllä laatimassa: luvassa on aihetta käsitteleviä teemanumeroita kansainvälisiin journaaleihin ja työryhmiä tuleviin konferensseihin.

Toistaiseksi keskustelua kuitenkin käydään muutamien, erityisesti käytännön kokemuksiin pohjautuvien kirjojen, kokeilevien journalististen projektien ja konsulttipuheen varassa. Kun joku esittää uusia ”muotikäsitteitä” tai vanhojen käsitteiden uudelleenmäärittelyä, on syytä olla varuillaan ja erityisesti tarkkailla, kuinka käsitteet siirtyvät käytäntöihin. Tästä myös me olemme koko hankkeemme elinkaaren aikana olleet hyvin tietoisia – kuljemmehan itse ”sovittelujournalismin” lippua heiluttaen.

Uusien iskusanojen tarttuvuus on tietenkin yhtäällä merkki journalististen toimijoiden kipeästä tarpeesta etsiä keinoja vastata digimurroksen tuomiin haasteisiin, toisaalla oire yliopistotutkimuksen nykyisestä hankekeskeisyydestä: on helpompaa herättää keskustelua, hankkia rahoitusta ja perustaa uusia tehtäviä ”uusien” iskusanojen ympärille kuin selittää jotain monimutkaista vaikkapa ”journalistien ja journalististen instituutioiden itsereflektiivisyyden lisäämisestä polarisaatiolle alttiita yhteiskunnallisia aiheita käsiteltäessä”.

Toisin sanoen, ainakaan akateemisen ratkes-keskustelun näkökulmasta kyse ei pohjimmiltaan ole niinkään journalismin yhteiskunnallisten tehtävien uudelleenmäärittelystä kuin tarpeesta etsiä keinoja näiden tehtävien toteuttamiseksi entistä paremmin. Erilaisissa tutkimus- ja koulutushankkeissa, joissa ratkes-diskurssia muodossa tai toisessa käytetään, painopiste on useimmiten yleisön osallistamisessa ja aktivoimisessa, yhteisen toiminnan ja vaikuttamisen tilojen mahdollistamisessa. Kyse on siis lopulta journalismin perustehtävistä ja huomio keskittyy journalistisen julkisuuden ja kansalaisten suhteeseen, ei journalistien ja vallanpitäjien suhteeseen.

Tutkijoiden piirissä tunnistetaan kyllä, että maissa, joissa media ja journalismi ovat vallanpitäjien tiukassa kontrollissa ”rakentavuus” assosioituu hallinnon myötäilemiseen ja termin tällaisen tulkinnan riski onkin syytä tiedostaa . Esimerkiksi professori Tena Perišin Zagrebin yliopistosta on tutkinut constructive-termin tulkintoja Kroatiassa, missä ”constructive” on tavannut merkitä vastakohtaa kommunistihallinnon vastustamista tarkoittavalle termille ”destructive”. Lisäksi havaintoja on tehty siitä, kuinka termi tuntuu istuvan hyvin siihen, millaista kuvaa kiinalainen media haluaa rakentaa Kiinan toimista Afrikassa.

Poliitikkojen tukemisen, konfliktien välttämisen tai edes ”yhdessä tsemppaamisen” diskurssit eivät kuitenkaan ohjaa rakentavuutta koskevaa akateemista keskustelua ja käsitteenmäärittelyä. Myöskään meidän ”sovitteleva” lähestymistapamme ei tarkoita epämukavuuden välttämistä tai konsensushakuisuutta, vaan tavoitteena on nimenomaan moniäänisyys ja dialogisuus.

Mitä ”ratkes” tällä hetkellä käytännössä on?

Akateeminen keskustelu käy siis aktiivisena, mutta entä sitten se käytännöiksi muuntumisen taso? Meillä ei toistaiseksi ole tarkempaa tietoa siitä, millaisin painotuksin ratkaisukeskeisyyttä on vaikkapa YLE:n sisäisessä ohjeistuksessa tuotu esiin. On hyvin mahdollista, että tässä on ongelmia joihin on YLE:ssä syytä herätä ja tarkistaa, mitä ratkaisukeskeisyys tai rakentavuus on, ja mitä sen ei tule olla. Työpajoissamme on kyllä mukana useita YLE:n toimittajia, joiden toiminnassa ja puheissa kriittisyyden puute ei ainakaan ole näkynyt. Nähdäksemme onkin tärkeää, että erilaiset journalistit itse osallistuvat sen määrittelemiseen, mitä rakentavuus voisi heidän työnsä kannalta tarkoittaa. Työpajojemme perusteella rakentavuus tai sovittelevuus näyttää hahmottuvan ennen muuta yleisösuhteen kautta, moniäänisyyden vaalimisena ja kunnioittavaan keskusteluilmapiiriin pyrkimisenä.

Ehkä on paikallaan vielä lyhyesti luoda katse muualle maailmaan. Kuten todettua, yhdysvaltalaisessa keskustelussa ratkaisukeskeisyydestä puhutaan termillä solutions journalism. Keskeistä tässä ajattelussa on jakaa todistetusti toimiviksi osoittautuneita ratkaisuja yhteisöjen ongelmiin. Tästä pääsee ehkä parhaiten kärryille tutustumalla Story Tracker -palveluun: kyseessä on tietokanta, josta voi hakea eri aihealueita käsitteleviä (englanninkielisiä) journalistisia juttuja eri puolilta maailmaa. Kriteereinä jutuissa on se, että ne eivät ole pelkästään hyvän mielen tarinoita kivasti menneistä paikallisista tapahtumista, vaan niiden tulisi esitellä tutkitusti toimivia ratkaisuja. Myös Solutions Journalism Networkin Facebook-sivuilla jaetaan jatkuvasti esimerkkijuttuja ja käydään keskustelua ratkaisukeskeisen journalismin periaatteista.

Constructive journalismin eli rakentavan journalismin keskeisiä sanansaattajia ovat tanskalaiset Ulrik Haagerup, jonka kirjaa Constructive News YLE:lläkin tiettävästi on kierrätetty, ja Cathrine Gyldensted, joka puolestaan on kiertänyt ahkerasti alan seminaareissa luennoimassa kirjansa From Mirrors to Movers pohjalta, mm. Haaga-Helian vuotuisessa journalismiseminaarissa toukokuussa 2016 sekä aiemmin mainitussa Brysselin tutkijakonferenssissa. Nämä tekstit on suunnattu enemmänkin ohjenuoriksi toimituksiin kuin tutkimuksen kentälle. Tämä eurooppalainen keskustelu vaikuttaisikin olevan se tulokulma ”ratkes-journalismiin”, joka suomalaisessa kontekstissa paremmin tunnetaan.

Gyldenstedin toimittajatausta on tutkivassa journalismissa ja myöhemmin uralla saatu herätys ”rakentavaan journalismiin” juontuu hänen Yhdysvalloissa suorittamiinsa psykologian opintoihin. Tältä pohjalta Gyldensted esittää, että ratkaisumallien tuominen esiin ongelmia käsiteltäessä ehkäisee toivottomuuden tunteiden heräämistä lukijoissa. Toivottomuus saa ihmiset passivoitumaan ja kääntymään poispäin journalismista (”positivity engages, negativity disengages”). Psykologisen taustateorian vuoksi yleisökäsitys tässä ajatustavassa on varsin yksilökeskeinen.

Gyldensted myös näyttää mielellään Hans Roslingin haastattelua, jossa tämä ruotsalainen tilastotieteilijä kritisoi journalismia siitä, että ”uutisia seuraamalla ei voi ymmärtää maailmaa oikein”: esimerkiksi Afrikka nousee journalistien tutkalle vain poikkeavien tapahtumien, kriisien ja ongelmien kautta, eikä siellä tapahtuvia pitkän linjan positiivisia kehityskulkuja raportoida, joten yleinen käsitys afrikkalaisista valtioista on todellista negatiivisempi. Toinen Gyldenstedin lempiteesi on ”kill your victims”, millä hän viittaa journalismin taipumukseen kuvata erilaisiin vaikeisiin tilanteisiin joutuneita ihmisiä tuttujen uhritarinoiden kautta – esimerkiksi pakolaisten ainoana attribuuttina näyttäytyy ”pakolaisuus”, jokainen asunnoton on vain ”asunnottomuuden” ruumiillistuma jne. Tällöin yhteiskunnallisten ilmiöiden ja vaikeuksien monimutkaisuus typistyy helposti uhrin hahmoon, ja samalla yksilölliset tarinat ja heidän mahdollisesti löytämänsä selviytymiskeinot jäävät käsittelemättä.

Haagerupin perusajatukset ovat samankaltaisia: myös hän korostaa rakentavan journalismin potentiaalia sitouttaa yleisöä, ja esittää, että journalismin tekemisen tavoitteena pitäisi olla, että lehden luettuaan yleisö kokee hyötyneensä lukemisesta, sen sijaan että ahdistuu maailman pahuudesta ja kokee voimattomuutta. Sama perusajatus on löydettävissä solutions journalismia esittelevistä teksteistä, kuten tästä David Bernsteinin kolumnista New York Timesissa 2011: ”Journalism is a feedback mechanism to help society self-correct. We know from behavioral science that information about a problem alone is rarely sufficient to generate corrective action.”

Rakentavaa ja ratkaisukeskeistä journalismia koskevan innostuksen takana on siis tietynlainen tuotekehitys- ja konsulttipuhe, sillä sekä Gyldensted että Haagerup pyrkivät puhuttelemaan lehtitalojen johtoportaita lupaamalla keinoja pitää kiinni journalismin maksavasta yleisöstä ja jopa houkutella uusia yleisöjä. Tämä on kuitenkin puettu retoriikkaan, joka korostaa journalismin perinteisiä arvoja kansalaisyhteiskunnan pilarina, kriittisyyden säilyttämisen merkitystä ja ratkaisukeskeisyyttä työkaluna muun journalismin rinnalla. Esimerkiksi Haagerup toteaa, että ”ihmiset eivät ole väsyneitä kriittiseen journalismiin, he ovat väsyneitä negatiiviseen journalismiin”.

Näitä tanskalaisia lukiessa kukin voi tasapainotella sen kanssa, tulkitseeko heidän yleisökäsitystään ensisijaisesti kuluttajuuden vai kansalaisuuden kehyksessä. Tässä hankkeessa olemme löytäneet rakentavan journalismin keskusteluista joitakin hyödyllisiä menetelmiä ja ajatuksia, vaikka itsekin suhtaudumme monelta osin kriittisesti tähän ilmiöön.

Journalismin yhteiskunnallinen vastuu?

Huhtala ja kumppanit toivovat tekstissään, että selvennämme mitä tarkoitamme ”journalismin yhteiskunnallisella vastuulla” – olemmehan todenneet, että näitä uusia käsitteitä journalismin kentällä yhdistää pyrkimys ottaa tosissaan journalismin yhteiskunnallinen vastuu.

Emme tarkoita tällä, että esimerkiksi kriittinen, tutkiva journalismi tai perinteinen uutisjournalismi ei olisi yhteiskuntavastuullista. Viittaamme erityisesti siihen, että näiden uusien etuliitteiden myötä huomio näyttää kiinnittyvän erityisen itsereflektiivisesti siihen, miten journalismin/journalistin oma toiminta vaikuttaa käsiteltävään ilmiöön: esimerkiksi rauhanjournalismissa tiedostetaan, että konfliktista uutisoiminen vaikuttaa konfliktin osapuoliin ja uutisoinnin tapa voi joko vaikeuttaa tai edesauttaa rauhanprosessia.

Meidän hankkeellemme tämä yhteiskunnallinen vastuu näyttäytyy yhtäältä tutkimuskysymyksinä: miten työpajoihimme osallistuvat toimittajat tämän vastuun kokevat ja näkevät, ja millaisin edellytyksin he pystyvät sitä kantamaan? Millaista apua tähän he toivovat sovittelevuudesta saavansa?

Toisaalta meillä on toki yhteiskuntavastuullisina tutkijoina myös oma näkemyksemme asiasta: sovittelujournalismin työpajojen tavoitteena on kerätä kokemuksista ohjeita ja vinkkejä, joiden avulla toimittajat onnistuisivat käsittelemään erilaisia konfliktiherkkiä aiheita oikeudenmukaisesti, rehellisesti ja jännitteitä (tarpeettomasti) kärjistämättä, sekä kykenisivät vastustamaan sellaisia journalismiin liittyviä tottumuksia ja rakenteita, jotka ruokkivat polarisaatiota tilanteiden selkiyttämisen sijaan. Toisin sanoen, tavoitteena on tehdä yhteiskunnallista keskustelua edistävää, kriittistä ja itsekriittistä journalismia.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s