Eilen meillä oli taas somekohu. Tänään se tuntuu jo vähän vanhalta, huomenna ehkä hädin tuskin muistamme, mistä oikeastaan puhuttiin. Oliko tällä sittenkään mitään väliä, kannattaako tähän enää tutkijan kommentoida mitään?
Sovittelujournalismihankkeen tavoite on kehittää journalistisia käytäntöjä, jotka auttavat käsittelemään kuohuttaviksi tiedettyjä aiheita ilman turhaa kärjistämistä ja riidan lietsomista. Toinen tavoite on tunnistaa ja tehdä näkyviksi julkiseen keskusteluumme vaikuttavia käytäntöjä, jotka puolestaan näyttävät nimenomaan johtavan kärjistymisiin ja tuottavan ”kohuja”. Mutta miksi – eikö värikäs keskustelu ole vain hyväksi?
Eilisen päivän aikana (18.10.2016) Suomessa ja somessa käytiin läpi jo tutuksi tullut kohun kierto. Kuten tapana on, alkuperäinen lähde ja aihe hämärtyi hyvin nopeasti ja tunteikasta keskustelua käytiin lähinnä otsikoiden perusteella. Ärtymystä ilmaistiin ja vastalauseita esitettiin ensin itse (oletettua) asiaa kohtaan; sitten toisia keskustelijoita ja heidän puheenvuorojaan kohtaan; ja lopulta koko ”kohua” ja erityisesti klikkijournalismia kohtaan. Edelleen, kuten kohuille tyypillistä on, näin seuraavana päivänä juttu tuntuu jo väljähtyneeltä ja useimmat taitavat ihmetellä, mistä lie oli kysymys. Käytän nyt kuitenkin vielä hieman energiaa jutun purkamiseen näin mediakulttuurin tutkijan positiosta käsin, koska tapaus auttaa valaisemaan niitä törmäyspisteitä, joihin pyrimme vaikuttamaan.
Näin se meni:
Aamulla Helsingin Sanomien Nyt-liite julkaisi verkossa jutun, joka käsittelee sitä, että tasa-arvolain mukaan jokaisen Suomen koulun ja oppilaitoksen on laadittava tasa-arvosuunnitelma vuodenvaihteeseen mennessä. Jutussa viitataan Opetushallituksen jo viime vuonna (!) julkaisemaan oppaaseen, joka on laadittu oppilaitoksille tätä työtä helpottamaan, mutta korostetaan myös, että ”muutos on osa kansainvälistä kehitystä”. Tätä selvennetään käsittelemällä laajasti Australian kouluissa tehtävää tasa-arvotyötä. Lopuksi jutussa todetaan, että Suomessa ”vaadittu uusi tasa-arvosuunnitelma ei ole yhtä jäykkä kuin australialainen”. Juttua varten haastateltu Opetushallituksen opetusneuvos Satu Elo perustelee tätä näin: ”Meillä ei ole tapana kirjoittaa kauhean yksityiskohtaisia ohjeita, koska meillä opettajat ovat korkeasti koulutettuja. Heitä ei tarvitse kädestä pitäen ohjata vaan he ymmärtävät itse, miten toteuttaa opetuksessa ilmoitetut tavoitteet.”
Nyt-liitteen juttu oli siis sinänsä melko perusteellinen ja hyvin taustoitettu. Kuitenkin sen otsikko ja ensimmäiset lauseet sekä kuvituskuva (joka muuten nyt on jo vaihdettu; alkuperäinen kuvakaappauksena alla), eli jutun kärki, on laadittu herättämään kiinnostusta vetoamalla kulttuurissamme tunnettuun diskurssiin, jota voisi ehkä otsikkokielellä ”sukupuolisodaksi” kutsua.
Juttu alkaa: ”Ensi vuoden alusta lähtien Suomen kouluissa ei enää puhuta tytöistä ja pojista, jos kouluille annetut suositukset toteutuvat.
Ainakaan ei pitäisi puhua. Se liittyy tasa-arvosuunnitelmaan, joka tulee pakollisiksi Suomen peruskouluissa.”
Tämän jälkeen koko eilisen kestänyt mediakirjoittelu rakentui käytännössä tämän otsikon ja alkulauseen ympärille. Ilta-Sanomat julkaisi kello 10.11 jutun otsikolla ”Opetushallitukselta linjaus: Kouluissa ei ensi vuonna puhuta tytöistä ja pojista”. Iltalehti julkaisi oman juttunsa noin tuntia myöhemmin (11.26), pistäen otsikossa vielä paremmaksi: ”Opetushallitus: Pojat eivät ole poikia ja tytöt tyttöjä – ensi vuonna kouluissa saa puhutella vain nimillä”.
Molemmat iltapäivälehdet viittasivat myös Opetushallituksen oppaaseen ja varustivat juttunsa asianmukaisesti maininnalla ”asiasta kertoi ensimmäisenä Nyt-liite” – mutta mistä asiasta? Juttujen kärkiä voi tulkita niin, että puheena ollut asia ei ainakaan tässä vaiheessa ollut enää vuodenvaihteessa voimaan astuva velvoite koulujen tasa-arvosuunnitelmasta, tai sen yhteys muiden maiden tasa-arvotyöhön, tai edes Opetushallituksen viime vuonna julkaistun oppaan konkreettinen sisältö. Nyt puhuttiin epämääräisestä koululaisiin kohdistuvasta muutoksesta, jopa uhasta, jonka annettiin ymmärtää olevan lähtöisin jonkin byrokraattisen toimijan kulisseissa antamista käskyistä, ja jonka lehdet nyt tuntuivat tuovan päivänvaloon.
Tämän jälkeen, noin puoleltapäivin tiistaina, edettiin kohun kuumimpaan kuohuntavaiheeseen. Iltapäivälehdet ja muut lehdet jatkoivat teeman käsittelyä erilaisilla pienillä täydentävillä jutuilla, mutta todellista tuulta purjeisiin saatiin, kun ulkoministeri Soini otti asian esille blogissaan otsikolla ”Pojat on poikia”. Ministeri viittasi ”opetushallituksen uusiin ohjeisiin” ilmauksilla ”humpuuki rehottaa” ja totesi että ”me emme lähde tällaisiin vouhotuksiin mukaan”, ikään kuin kyse olisi juuri ehdotetusta muutoksesta jota Perussuomalaiset ei aio kannattaa. Tämän jälkeen useat mediat siteerasivat puolestaan Soinia.
Iltapäivällä puhuttiin jo enimmäkseen itse kohusta eikä sen lähteiksi nimetyistä asioista tai teksteistä. Nyt-liite oli julkaissut jo klo 11.29 tarkentavan kolumnin alkuperäisen jutun kirjoittajalta otsikolla ”Ei, sukupuolia ei olla edelleenkään kieltämässä kouluissa”. Kello 13.21 YLE Uutiset julkaisi jutun otsikolla ”Koulujen tasa-arvo-opas raivostutti vanhemmat – Opetushallitus: Kouluissa saa edelleen puhua tytöistä ja pojista”. Sanomalehdet kirjoittivat ”nettimyrskystä”, toimittajat kirjoittivat kommenttikolumneja, bloggaajat bloggasivat ärhäkkäästi, nokkelat kommentit sinkoilivat Twitterissä ja ihmiset ilmoittivat närkästyneinä kantojaan Facebookissa.
Kohun alkuperäiset lähteet puolestaan rauhoittelivat, että mitään syytä kohuun ei ole: Iltalehti täydensi päivän tarjontaansa klo 16.52 jutulla ”Opetushallitus: kukaan ei kiellä kutsumasta poikia ja tyttöjä pojiksi ja tytöiksi”, Helsingin Sanomat kirjoitti klo 19.32 yhteenvetomaisesti ”Opetushallitus yrittää purkaa sukupuolittuneita rakenteita kouluista ja sai raivoisaa palautetta – ulkoministeri Soini kutsuu linjausta ”humpuukiksi””.
Iltaan mennessä oltiin siis jo siirrytty mediakritiikin metatasolle, kuten Saku Timonen blogissaan. Oma somevirtani täyttyi ”taas yksi turha somekohu” -tyyppisestä naureskelusta ja päivittelystä: medialukutaitoiset aikuiset toki tietävät, miten nämä hommat menevät. He tunnistavat, että kyseessä oli jälleen yksi esimerkki tabloid- ja klikkijournalismin ärsyttävimmistä puolista: faktoja hämärtäen, ”tahallaan väärinymmärtämällä” ja epätarkasti siteeraamalla luotiin närkästyneiden kommenttien virta, josta voidaan sitten edelleen uutisoida ”kohuna”. Joopa joo, paskamedia taas vauhdissa, kuka jaksaa enää välittää.
No mitä sitten?
On ongelmallista, jos kohujen seurauksena niistä ei jakseta enää välittää. Ongelma on, jos toistuvat kohut saavat ihmiset menettämään luottamuksensa journalismin ja julkisen keskustelun merkitykseen yhteisten asioiden käsittelyssä. Janne Ikonen ja Kimmo Mäkilä avaavat kohun logiikkaa huolellisesti jo viisi vuotta sitten julkaisemassaan artikkelissa ”Tästä nousi kohu! Miten jatkuvat kohut rapauttavat journalismia”. He toteavat: ”Jatkuvien kohujen merkitys ei jää yksittäisten journalististen juttujen sisälle. Ne edistävät myös sellaisen julkisuuden kulttuurin syntyä, jossa reaalinen todellisuus siirtyy yhä kauemmas journalismin yleisöjen ulottumattomiin.”(Journalismikritiikin vuosikirja 2011, 186-195.)
Eilisen kaltaisia kohuja voi siis tuskin pitää mediatoimijoidenkaan etuna, etenkään pitkällä tähtäimellä. Ovatpa kohut tarkoituksellisesti kokoon kieputettuja nettimyrskyjä tai esimerkiksi toimittajien kiireen aiheuttamia väärinymmärryksiä, ne ovat omiaan vahvistamaan epäluuloja ”valtamediaa” kohtaan ja saavat ihmiset käpertymään yhä enemmän omien viestinnällisten kupliensa suojiin.
Whitney Phillips kirjoittaa nettitrollaamista käsittelevässä tutkimuksessaan ”This is Why We Can’t Have Nice Things: Mapping the Relationship Between Online Trolling and Mainstream Culture”, että valtavirtamedian toiminta noudattaa itse asiassa itsekin trollaamisen logiikkaa: tahallinen faktojen hämärtäminen, kärjekkäiden ja kuohuttavaksi tiedettyjen ilmausten ja kuvien käyttö ja raivokkaita tunnemyrskyjä sisältävien keskustelujen esillä pitäminen ovat kaikki paitsi nettiyhteisöjen viestintää tahallaan hämmentävien ilkikuristen trollien keinoja, myös niitä keinoja, joilla trolleja paheksuva valtavirtakulttuuri kerää yleisöä. Edellä kuvaamani eilinen tapahtumien kulku tuntuu istuvan hyvin Phillipsin argumenttiin!
Mikä sitten voisi olla sovittelujournalismin lähestymistapa kohuihin? Journalististen toimijoiden on tietenkin tärkeää tunnistaa oma osallisuutensa kuviossa. Onko lopulta eduksi osallistua kohun ruokkimiseen? Miten voisi tehdä klikkisyklin katkaisemisesta kannattavaa? Voisiko älyllisesti rehellisellä näkökulmalla olla jopa enemmän uutisarvoa kuin tahallisella kärjistämisellä?
Voisiko kohun jälkeen jatkaa vaikka jutulla: ”Mistä tässä teidän mielestänne todella oli kysymys?”
Mikko Hautakangas
Sovittelujournalismi 